Muromski käsitti, että vaikeinta oli hänen saada Betsynsä Alexin tuttavuuteen, sillä tuon muistettavan päivällisen jälkeen eivät he olleet nähneet toisiaan. Hänestä näytti kuin eivät he voisi toisiaan oikein sietää; ainakaan ei Alexis ollut sen koommin käynyt Prilutschinassa ja Liisa vetäytyi tiehensä kohta kun Ivan Petrovitsch heitä kunnioitti käynnillään.
Kuitenkin, ajatteli Gregor Ivanovitsch, jos Alexin voin taivuttaa tulemaan tänne päivittäin, täytyy Liisan ehdottomasti häneen rakastua. Se lankee luonnostaan; aika kyllä saa lopun selviämään.
Ivan Petrovitsch huolehti vähemmän tuumansa seurauksista. Hän kutsui poikansa luoksensa vielä samana päivänä, puhalteli paksuja savupilviä ja sanoi kotvan jälkeen:
"Ethän, Aljoscha, ole pitkiin aikoihin puhunut sotaväkeen palaamisestasi! Onko husaarin univormu jo lakannut sinua viehättämästä?"
"Ei, rakas isä!" vastasi Alexis kunnioittavasti. "Mutta näen, ettei sinulle ole mieliin, jos menen jälleen husaariksi; velvollisuuteni on totella."
"Sitäpä kelpaa kuulla", vastasi Ivan Petrovitsch. "Huomaan, että olet kuuliainen poika, se rauhottaa minua; minä puolestani en tahdo olla tielläsi… en tahdo sinua pakottaa siviilivirkoihin… mutta toistaiseksi tahtoisin mielelläni että menisit naimisiin."
"Kenen kanssa, isä?" kysyi Alexis.
"Elisaveta Gregorovna Muromskin", vastasi Ivan Petrovitsch. "Sievä morsian, vai?"
"Isä, tähän asti en ole vielä ajatellut naimista."
"Juuri siksi olenkin sitä ajatellut puolestasi."