"Kuinka tahdot; mutta en voi sietää Lisaveta Muromskia."
"Opit kyllä häntä sietämään. Ajan mukana tulee rakkauskin."
"Mutta tunnen, etten kykene tekemään häntä onnelliseksi."
"Älä huolehdi hänen onnestaan. Näinkö vähän pidät arvossa isäsi tahtoa?
Onpa tämäkin kaunista!"
"Kuinka vaan pidät; mutta en tahtoisi vielä mennä naimisiin — enkä mene vielä naimisiin."
"Sinä menet naimisiin, muuten teen sinut perinnöttömäksi, ja mitä tiluksiini tulee — lempo soikoon, myyn tai hävitän ne, enkä jätä sinulle ropoakaan. Jätän sinulle kolme päivää miettimisaikaa, ja katsokin, ettet niiden kuluessa tule silmieni eteen."
Alexis tiesi, ettei, jos hänen isänsä sai jotakin päähänsä, sitä saanut sieltä pois kynsin eikä hampain. Mutta Alexis oli isäänsä, yhtä äikkäpäinen kuin tämäkin. Hän meni huoneeseen, mietti isällisen määräysvallan rajoja, Lisaveta Gregorovnaa, isänsä juhlallista uhkausta tehdä hänestä kerjäläinen ja lopuksi Akulinaa. Ensi kerran tunsi hän aivan selvästi, että oli intohimoisesti rakastunut; hänen päähänsä juolahti romantillinen ajatus, että hän nai talonpoikaistytön ja rupeaa elättämään itseään käsiensä työllä, ja kuta kauvemmin hän sellaista askelta ajatteli, sitä järkevämmältä se alkoi hänestä näyttää. Joku aika sitten olivat kohtaukset metsässä lakanneet sateisten säiden tähden. Hän kirjotti Liisalle hajanaisen kirjeen, kertoi tälle uhkaavasta onnettomuudesta ja pyysi hänen kättään. Hän vei kirjeen heti kohta heidän yhteiseen postivirastoonsa tammen ontelossa, ja meni sitte itseensä aivan tyytyväisenä levolle.
Varhain seuraavana aamuna ratsasti Alexis, joka oli lujasti päättänyt toteuttaa tuumansa, Muromskin luo tunnustaakseen tälle avomielisesti aikeensa. Hän toivoi voivansa liikuttaa hänen jalomielisyyttään ja saavansa hänet puolelleen.
"Onko Gregor Ivanovitsch kotona!" kysyi hän, pysähdyttäen hevosensa
Prilutschinan päärakennuksen eteen.
"Ei, herra!" vastasi palvelija. "Gregor Ivanovitsch läksi jo varhain ajelulle."