"Onko hän tyttäresi?" kysyin postimestarilta.
"On, tyttäreni?" vastasi hän tyytyväisellä ylpeydellä. "Hän on niin älykäs ja vikkelä, kaikessa aivan äitivainajaansa."
Postimestari meni täyttämään käskyäni uusiin hevosiin nähden, jollaikaa minä katselin kömpelöitä raamatullisia kuvia seinällä, palsamia, joka kasvoi astiassaan, vuodetta kirjavine uutimineen ja muita esineitä ympärilläni. Itse postimestarin muistan vielä niin elävästi kuin seisoisi hän edessäni — reipas, hyvänlainen noin 50-vuotinen mies, pukeutunut viheriään mekkoon, jonka rintaa koristi kaksi vaalistuneissa nauhoissaan riippuvaa ristiä.
Tuskin olin vanhan kuskini kera istuutunut, kun Dunja jo palasi samovaareineen. Pikku veikistelijä oli muutamalla silmäyksellä huomannut, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt minuun. Hänen suuret siniset silmänsä vaipuivat maahan; rupesin hänen kanssaan juttusille. Hän vastaili vähintäkään ujostelematta, kuten tyttö, joka on nähnyt maailmaa. Tarjosin hänen isälleen lasin punssia, annoin Dunjalle kupin teetä ja juttelimme kolmisin aivan kuin olisimme vanhoja tuttuja. Hevoset olivat jo kauvan seisoneet valmiina, mutta minulla ei ollut vielä vähintäkään halua erota postimestarista ja hänen tyttärestään. Vihdoin sanoin heille jäähyväiset; isä toivotti minulle onnellista matkaa ja tytär saattoi minua vaunujeni luo.
Eteisessä pysähdyin ja pyysin saada häntä suudella jäähyväisiksi. Dunja suostui… muistelen suudelleeni sangen monta tyttöä sen jälkeen, kun tällaisen homman alotin, mutta yhdestäkään ei ole jäänyt mieleeni niin pysyvää suloista muistoa…
Kului niin useampia vuosia: asianhaarat veivät minut jälleen samaa tietä samoille seuduille. Muistin postimestarin tyttären ja iloitsin ajatellessani, että saan häntä jälleen nähdä. Mutta, ajattelin, mahdollisesti on vanha postimestari jo muuttanut pois, ja Dunja on luultavasti naimisissa.
Sellainenkin ajatus, että isä tai tytär olisi kuollut, pälkähti päähäni, ja lähestyin postiasemaa surullisissa aavistuksissa… Hevoset pysähtyivät pienen kyytitalon eteen.
Huoneeseen astuttuani tunsin heti kuvat seinillä; pöytä ja vuode olivat vielä entisillä paikoillaan; mutta ikkunalaudalla ei enää ollut mitään kukkia ja kaikki tyyni huoneessa osotti laiminlyöntiä ja rappeutumista. Postimestari nukkui lammasnahkaturkkinsa peitossa; saapumiseni herätti hänet; hän nousi jalkeille…
Hän oli postimestari kuin olikin; mutta kuinka vanhettunut! Hänen selaillessaan ja kopioidessaan kyytiä koskevia papereitani, katselin hänen harmaita hiuksiaan, syviä ryppyjä hänen kasvoissaan, joita ei enää pitkiin aikoihin ollut ajeltu, sekä hänen koukistunutta selkäänsä, enkä voinut olla kummissani kysymättä, kuinka kolme neljä vuotta olivat hänen rivakan, voimakkaan miehen voineet muuttaa heikoksi ukoksi.
"Etkö sitte tunne minua?" kysyin häneltä. "Olemmehan hyvät tutut vanhastaan."