"Kentiesi", vastasi hän nyreästi. "Tästä kulkee maantie; meillä on jo pysähtynyt paljo matkustajia."
"Voiko Dunjasi vielä hyvin?" jatkoin.
Vanhuksen kasvot synkistyivät.
"Herrapa hänet tiennee!" vastasi hän.
"Sitte hän on mennyt naimisiin?" sanoin.
Vanhus ei ollut kysymystäni kuuntelevinaan ja puuhaili edelleen paperieni keralla.
Lakkasin kyselemästä ja pyysin kupposen teetä. Uteliaisuuteni ei jättänyt minua rauhaan, ja toivoin, että tilkkanen punssia irrottaisi vanhan tuttavani kielen siteistään.
Siinä en erehtynytkään. Ukko ei hylännyt tarjottua lasia. Huomasin, että rommi sulatti hänen äreän olentonsa. Toisen lasin saatuaan tuli hän puheliaaksi; hän muisti minut tai oli ainakin muistavinaan, ja niin kuulin häneltä kertomuksen, joka tavattomasti kiihotti ja jännitti mieltäni.
"Tunsitte siis Dunjani?" alotti hän. "No, kuka häntä ei tuntenut. Ah, Dunja, Dunja! Millainen tyttö hän olikaan! Kaikki, jotka tänne tulivat, ylistivät häntä; kukaan ei sanonut moitteen sanaa. Ylhäiset rouvashenkilöt lahjottivat hänelle milloin taskuliinoja, milloin parin korvarenkaita. Matkustavat herrat samaten pysähtyivät täällä ikäänkuin tahtoen syödä päivällistä tai illallista, mutta todellisuudessa ainoastaan saadakseen katsella Dunjaani hieman kauvemmin. Ja kuinka vihastunut joku herrasmies olikaan, Dunjan läheisyydessä rauhottui hän ja puhui ystävällisesti minulle. Uskokaa pois, herra, hovilaiset ja sotaherrat tavallisesti jäivät koko puoleksi tunniksikin hänen kanssaan juttelemaan. Hän hoiti taloa, hän puhdisti kaiken, hän laittoi kaiken kuntoon, kaikkeen riitti hänellä aikaa. Ja minä vanha narri en voinut häntä kyllin ihailla, en pitää häntä kyllin suuressa arvossa. Enkö sitte rakastanut Dunjaani, enkö lastani hemmotellut? Eikö hänen elämänsä ollut sulaa onnea? Mutta ei, onnettomuuttaan ei voi välttää; mikä ihmiselle on sallittua, sitä ei voi konsanaan välttää."
Ja sitte kertoi hän seikkaperäisesti onnettomuudestaan. Kolme vuotta sitte, eräänä talvi-iltana, kun postimestari luki jotakin uutta kirjaa ja Dunja laittoi väliseinän takana uutta pukua, ajoi troikka taloon. Matkustaja, jolla oli kirkiisilakki ja sotilaspuku ja oli kääriytynyt villasaaliin, astui huoneeseen ja tahtoi hevosia. Hevoset eivät olleet kotona. Kun matkustaja sen kuuli, tahtoi hän korottaa äänensä ja kasakanpamppunsa, mutta Dunja, joka tällaisiin kohtauksiin oli tottunut, juoksi huoneeseen ja kääntyi viehkeästi vieraalta kysymään eikö hän suvainnut ottaa jotakin virkistystä.