Dunjan näyttäytyminen teki tavallisen vaikutuksen. Vieraan vihastus asettui: hän oli valmis hevosia odottamaan ja tilasi illallista. Kun hän riisui märän, pitkäkarvaisen lakkinsa, villasaalinsa ja kaapunsa, seisoi siinä solakka, nuori husaari mustine viiksineen. Hän oli pian kuin kotonaan ja jutteli rattosasti postimestarin ja hänen tyttärensä keralla.
Illallinen tuotiin pöytään; hevoset olivat sillävälin palanneet; postimestari valjastutti ne syöttämättä vaunujen eteen. Mutta palattuaan huoneeseen tapasi hän nuoren miehen melkein tajutonna penkillä makaamassa, hän oli alkanut voida pahoin, hänen päätänsä särki ja hänen oli mahdoton jatkaa matkaansa… Mitä oli tehtävä? Postimestari luovutti hänelle vuoteensa ja S:sta oli noudettava lääkäri, jollei hän seuraavana aamuna tuntisi voivansa paremmin.
Seuraavana päivänä oli husaarin laita yhä pahemmin. Hänen palvelijansa meni kaupunkiin lääkäriä noutamaan. Dunja kääri hänen päänsä liinalla, jonka hän oli kastellut etikalla ja istui käsitöineen hänen vuoteensa ääressä. Postimestarin ollessa saapuvilla voihki sairas ja puhui tuskin luotua sanaa; joi hän sentään kaksi kuppia kahvia ja tilasi voihkaen päivällistä. Dunja ei poistunut hänen luotaan. Joka hetki tahtoi hän juodakseen ja Dunja antoi hänelle lasin omaa laittamaansa limonaadia. Sairas kostutti huuliaan ja joka kerta, kun hän antoi lasin takaisin, puristi hänen heikko kätensä Dunjan kättä kiitollisuuden merkiksi.
Puolenpäivän rinnassa saapui lääkäri. Hän tunnusteli sairaan valtimoa, puhui hieman saksaa hänen kanssaan ja selitti sitte venäjäksi, että sairas tarvitsi vain lepoa ja muutamain päiväin perästä kykenisi jatkamaan matkaansa. Husaari antoi hänelle viisikolmatta ruplaa käynnistään ja pyysi häntä päivälliselle. Lääkäri jäi; he söivät molemmat hyvällä ruokahalulla, joivat pullon viiniä ja erosivat sangen tyytyväisinä toisistaan. Kului vielä päivä ja husaari voi sangen hyvin. Hän oli tavattoman iloinen, hän laski leikkiä, milloin Dunjan, milloin postimestarin kera; vihelteli kaikenlaisia lauluja, puhui matkustajain kera, kirjotteli heidän hevostilauksiaan päiväkirjaan ja osasi päästä postimestarin kera niin hyviin väleihin, että tästä oli sangen ikävää, kun hänen kolmantena aamuna täytyi erota rakastettavasta vieraastaan.
Oli sunnuntai. Dunja pukeutui mennäkseen kirkkoon. Husaarin vaunut ajettiin porrasten eteen. Hän sanoi postimestarille jäähyväiset, maksettuaan tälle ensin hyvin vierasvaraisuudesta; Dunjallekin sanoi hän jäähyväiset, mutta pyysi sitte tätä ajamaan kanssaan kirkolle, joka oli aivan toisessa päässä kylää. Dunja näytti epäröivän…
"Mitä epäröit?" kysyi hänen isänsä. "Hänen ylhäisyytensä ei ole mikään susi, ei hän sinua syö, aja vaan kirkolle."
Dunja istuutui vaunuihin husaarin rinnalle. Palvelija hyppäsi kuskipukille, ajaja vihelsi ja hevoset kiitivät tiehensä.
Vanha postimestari ei käsittänyt, kuinka hän oli Dunjan sallinut lähteä ajamaan husaarin kera; kuinka hän oli voinut olla niin sokea ja mikä hänen ymmärryksensä oli pimittänyt. Ei ollut vielä kulunut puoltakaan tuntia, kun hänen sydäntään alkoi ahdistaa, ja hän tunsi sellaista levottomuutta, ettei voinut olla lähtemättä itse kirkolle.
Sinne saavuttuaan näki hän, että ihmiset parhaallaan tulivat ulos kirkosta, mutta Dunjaa ei näkynyt. Hän riensi kirkkoon; pappi astui alttarin takaa esiin; lukkari sammutti kynttilöitä; kaksi vanhaa vaimoa rukoilivat vielä eräässä pimeässä nurkassa; mutta Dunjaa ei ollut kirkossa. Isäparka kykeni tuskin kysymään, oliko hänen tyttärensä ollut messussa läsnä. Lukkari vastasi, ettei häntä ollut näkynyt. Postimestari palasi kotiin enemmän kuolleena kuin elävänä. Hänellä oli vielä yksi toivo jälellä: Dunja oli voinut saada päähänsä ajaa seuraavalle postiasemalle, jonka emäntä oli hänen kumminsa. Epätoivoisen kiihtymyksen tilassa odotti hän palaavaksi troikkaa, joka hänet oli vienyt. Kyytimies ei palannut. Vihdoin illan suussa palasi hän, mutta yksin ja päissään, ja hän toi kamalan viestin, että Dunja oli matkustanut husaarin kera edelleen.
Tätä onnettomuutta ei ukko jaksanut kantaa. Hän vaipui kohta samalle vuoteelle, jolla petturi oli levännyt päivää aikaisemmin. Ja harkittuaan kaikkia asianhaaroja tuli postimestari siihen päätöksen, että husaarin sairaus oli ollut ainoastaan teennäistä. Miesparka joutui todellisen kuumeen kouriin; hänet vietiin S:ään ja toisen postimestarin täytyi toistaiseksi astua hänen sijaansa, Lääkäri, joka oli käynyt husaarin luona, hoiti häntäkin. Tämä vakuutti postimestarille, että nuori mies oli tuiki terve, ja että hän oli jo silloin epäillyt pahoja aikeita, mutta kasakanpampun pelosta oli vaiennut. Sanoiko saksalainen totuuden vaiko ainoastaan kerskui tarkkanäköisyydellään, sitä ei postimestari tiennyt, mitään lohdutusta ei sairasparka saanut hänen sanoistaan. Tuskin oli ukko hieman toipunut, kun hän pyysi virastaan kahden kuukauden vapautta ja läksi jalkaisin tytärtään etsimään.