Papereista tiesi hän, että nuori kapteeni Minski oli matkustanut Molenskista Pietariin. Mies, joka häntä oli kyydinnyt, oli sanonut, että Dunja, vaikkakin näytti vapaaehtoisesti lähtevän mukaan, kuitenkin oli itkenyt koko matkan.
Kentiesi, ajatteli postimestari, tuon vielä kadotetun karitsani takaisin kotiin.
Näissä mietteissään saapui hän Pietariin. Ismailovin hökkeleissä sai hän majapaikan erään entisen aliupseerin, vanhan toverinsa luota ja alkoi etsiä. Pian sai hän tietää, että Minski tosiaankin oli Pietarissa ja asui "Nöyryyden" hotellissa. Postimestari päätti mennä hänen luoksensa.
Varhain seuraavana aamuna seisoi hän kapteenin etuhuoneessa ja pyysi itsensä ilmottamaan vanhana sotilaana, joka halusi hänen ylhäisyyttään puhutella. Poika, joka harjasi kenkiä, selitti, että herra nukkui vielä etteikä kukaan päässyt hänen puheilleen ennen yhtätoista. Postimestari poistui ja palasi määrättyyn aikaan takaisin. Minski tuli itse yönutussaan ja punaisessa yömyssyssään ulos hänen luoksensa.
"Mitä haluat, hyvä ystävä?" kysyi hän.
Ukon sydän jyskytti, kyyneleet tunkeutuivat hänen silmiinsä ja hän kykeni vain vapisevin äänin sanomaan:
"Teidän ylhäisyytenne!… Jumalan nimessä, osottakaa minulle se armo…"
Minski katsoi häneen terävästi, heittäysi hänen rintaansa vasten, tarttui hänen käteensä, vei hänet huoneeseensa ja sulki oven.
"Teidän ylhäisyytenne", jatkoi ukko. "Ken on langennut, on kadotettu. Mutta antakaa minulle ainakin Dunjani takaisin. Olette jo kylliksi hänen kanssaan leikitelleet. Älkää saattako häntä syyttä suotta perikatoon."
"Mikä on tapahtunut, sitä ei voi enää tehdä tapahtumattomaksi", sanoi nuori mies kovasti hämillään. "Olen rikkonut teitä vastaan ja valmis pyytämään anteeksi; mutta älkää ajatelkokaan, että voisin Dunjan laskea luotani: hän on onnellinen, siitä vastaan kunniasanallani. Mitä tahdot sitte hänestä? Hän rakastaa minua; hän on vieraantunut entisille elintavoilleen; kukaan teistä ei voi unhottaa sitä, mikä on tapahtunut."