Sitte pisti hän jotakin vanhuksen hihaan, avasi oven ja postimestari näki, tietämättä miten, äkkiä seisovansa jälleen kadulla.
Hän seisoi kauvan liikkumatta; vihdoin huomasi hän paperimytyn hihansa poimussa. Hän veti sen esiin ja kieritti siitä irralleen useampia viidenkolmatta ruplan seteliä. Kyynelet tunkeusivat jälleen hänen silmiinsä — suuttumuksen kyyneleet. Hän repi setelit kappaleiksi, heitti ne maahan, polkasi jalallaan päälle ja läksi taipaleelle…
Kulettuaan muutamia askelia, pysähtyi hän ja mietti tarkemmin… ja palasi takaisin… Mutta setelit olivat poissa. Mutta kun eräs hyvästi puettu mies huomasi hänet, hyppäsi samainen mies ajurin rattaille, istuutui ja huusi ajurille: "Pois, pois!"
Postimestari ei häntä seurannut. Hän oli päättänyt palata kotiin. Mutta ensin halusi hän vielä kerran nähdä Dunjaparkaansa. Tässä tarkotuksessa palasi hän pari päivää myöhemmin vielä Minskin luo; mutta poika selitti hänelle karkeaan tapaan, ettei hänen herransa ottanut ketään vastaan, sysäsi hänet etuhuoneesta kadulle ja sulki oven hänen nenänsä edessä. Postimestari odotti odottamistaan ja meni sitte tiehensä.
Saman päivän illalla taivalsi hän Litejnajan ylitse kotiaan kohden, oltuaan ensin messussa "kaikkien raskautettujen" kirkossa. Äkkiä kiitivät hänen ohitsensa vaunut ja hän tunsi Minskin. Vaunut pysähtyivät kolmikerroksisen talon edessä ja husaari riensi portaita ylös. Silloin pälkähti postimestarin päähän onnellinen ajatus. Hän meni kuskin luo ja kysäsi:
"Kenen ovat nämä hevoset, rakas ystävä? Eivätkös ne ole Minskin?"
"Kyllä, Minskin", vastasi kuski. "Mutta mitä haluat?"
"No, enpä muuta kuin että herrasi käski minun viedä kirjeen hänen
Dunjalleen, mutta minä olen unhottanut, missä hänen Dunjansa asuu."
"Täällä se asuu, toisessa kerroksessa. Mutta tuletpa liian myöhään kirjeinesi, hyvä herra. Hän on nyt itse hänen luonansa."
"Ei se mitään", sanoi postimestari sykkivin sydämin. "Kiitän vain neuvostasi, osaan kyllä hoitaa asiani."