Ja näin sanoen nousi hän portaita taloon.
Ovi oli suljettu. Hän soitti. Useampia minuutteja kului ahdistavassa odotuksessa. Sitte romahti lukko, ovi aukeni.
"Eikös täällä asu Avdotja Simeonovna?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasi nuori palvelustyttö. "Mitä tahdot hänestä?"
Vastaamatta sanaakaan astui postimestari etuhuoneeseen.
"Et saa tulla sisään, et saa tulla sisään!" huusi tyttö. "Avdotja
Simeonovnalla on vieraita."
Mutta hänestä välittämättä meni postimestari sisään. Kaksi ensimäistä huonetta olivat pimeät. Kolmannessa oli valoa. Hän läheni avonaista ovea ja jäi seisomaan. Minski istui ajatuksiinsa vaipuneena muhkeasti sisustetussa huoneessa. Dunja, puettuna kaikella muodinmukaisella soreudella, istui hänen nojatuolinsa käsinojalla kuten ratsastajatar englantilaisessa satulassaan. Hän silmäili hellästi alas Minskiin ja kierteli mustia kiharoitaan kallisarvoisin sormuksin koristelluilla sormillaan. Postimestariparka! Konsanaan ei hän ollut nähnyt tytärtään niin kauniina. Hän ei voinut olla häntä ihailematta.
"Kuka siellä on?" kysyi Dunja päätänsä kohottamatta.
Postimestari oli vaiti. Kun Dunja ei saanut vastausta, kohotti hän katseensa — ja vaipui huudahtaen lattialle.
Pelästynyt Minski riensi luo ja nosti hänet ylös, mutta huomattuaan ovessa vanhan postimestarin, päästi hän äkkiä Dunjan sylistään, hypähti päin hänen luoksensa ja sanoi hampaitaan kiristäen ja raivosta vapisevalla äänellä: