"Mitä täältä haet? Miksi seuraat minua kaikkialle kuin mikäkin ryöväri?
Tahdotko minut murhata? Tiehesi täältä!"
Ja tarttuen kovin kourin ukon kurkkuun, sysäsi hän hänet alas portaista.
Vanha mies palasi majapaikkaansa. Hänen ystävänsä neuvoi häntä tekemään valituksen. Mutta hetkisen aprikoituaan, huiskautti postimestari torjuen kättään ja päätti kaikki enemmät toimenpiteet jättää sikseen. Kaksi päivää myöhemmin lähti hän Pietarista ja palasi postiasemalleen, ryhtyen jälleen virkatehtäviinsä.
"Tämä on nyt kolmas vuosi ilman Dunjaani elettävänä, ja sen koommin en ole häntä kuullut enkä nähnyt. Herra tiesi, vieläkö hän elää vai onko kuollut. Kaikkea sitä tässä maailmassa tapahtuu. Hän ei ole ensimäinen eikä viimeinenkään, jonka lurjusmainen matkustaja kietoo verkkoihinsa, ensin rakastaakseen ja sitte hyljätäkseen. Pietarissa on niin paljo tällaisia naisolentoja, jotka tänään käyvät silkissä ja sametissa ja huomenna äärimmäisessä kurjuudessa lakaisevat katuja.
"Kun tulen ajatelleeksi, että Dunja mahdollisesti tällä tavoin voi joutua perikatoon, silloin en voi välttää syntistä toivomusta, että hän makaisi haudassa…"
Tämä oli ystäväni, vanhan postimestarin kertomus — kertomus, jota useammin kuin kerran keskeyttivät kyyneleet, mitkä hän liikuttavasti pyyhki pois hihansa suulla, aivan kuin vihastunut Terentitsch Dmitrijeffin ihanassa balladissa. Nämä kyyneleet oli osaksi kiihottanut punssikin, jota hän kertoessaan oli tyhjentänyt kokonaista viisi lasia; mutta kuinka tahansa, ne liikuttivat minua syvästi. Otettuani häneltä jäähyväiset, kesti kauvan, ennenkuin voin unhottaa vanhan postimestarin, ja vielä kauvemmin muistin Dunjaa…
Äskettäin matkustaessani Z:n kaupungin lävitse, muistin jälleen vanhan ystäväni. Kuulin, että postiasema jota hän oli hoitanut, oli lakkautettu. Kysymykseeni, elikö vanha postimestari vielä, en saanut mitään tyydyttävää vastausta. Päätin käydä tutulla seudulla, vuokrasin ajopelit ja ajoin N:n kylään.
Oli syksy. Harmaat pilvet pimittivät taivaan ja kylmä tuuli lakaisi peltoja, joilta vilja jo oli korjattu, ja ajeli edellään kellastuneita lehtiä, jotka oli kulkiessaan temponut puista. Auringon lähetessä laskuaan saavuin kylään ja pysähdyin pienen majatalon eteen.
Eteisestä, jossa Dunja oli minua kerran suudellut, astui portaille paksu vaimo, joka vastasi kysymykseeni, että vanha postimestari oli kuollut vuosikausi sitten. Hänen talossaan asui nyt oluenpanija ja hän itse oli oluenpanijan vaimo. Aloin jo katua hyödytöntä matkaani ja niitä seitsentä ruplaa, jotka olin suotta tuhlannut.
"Mihin hän kuoli?" kysyin oluenpanijan vaimolta.