LIISA.
Laps' on jo neitoseksi kasvanut.
KILPI.
Neidolle tuhmuuksia neuvonut
Oletkin sä vaan, tuhat tulimainen.
LIISA.
Ainanne on kun kirja avonainen.
Kovista käskyistänne poikennut
Ett'en mä ole, tulee kohta ilmi.
KILPI.
Vaan kuin hän muuten oisi muuttunut?
Hän kaikkia nyt katsoo toisin silmin.
LIISA.
Silmistä tuikkii valo sinisistä.
KILPI.
Hän ihmeekseni puhuu ihmisistä,
Joit' erottaapi meistä metsä tää.
LIISA.
Vaan Aina aattelee, se tietäkää.
Ei auta mun, suun puhtaaks puhun teille:
Te erehdytte ajatuksinenne,
Menevät männikköhön miettehenne. —
Kivestä kinnasta ei synny meille.
Huomaatte mitä tarkoitan:
Ei ihmissydän koskaan … koskahan
Tunnottomaksi aivan tulla voi.
Ja sydän semmoinen kuin Ainall' on
Niin siveä, niin puhdas, viaton
On tunteellinen, siks' sen Luoja loi;
Sen vuoks sen täytyy myöskin sykkiä.
Neidolle vaikk' ei tätä neuvottais,
Tunteita rintahans hän sentään sais
Ja sydän alkais hällä sykkiä.
Niin luonnon laki on.
KILPI.
Sä mitä nyt
Latelet tässä niinkuin lapsi mulle!
Ja mitä olen minä päättänyt
Sen aijon täyttää, sen mä sanon sulle.
LIISA.
Vaan luonto lujemp' on, kuin päätöksenne,
Ei sitä voittaa voine viisautenne.
Jos luulee kapteen', että ihmistä
Voi voimin nöyristää kuin elukkaa,
Niin erehdytte.
KILPI.
Vaan mä sanon sulle.
Maailman petoksista pelastan
Mä lapsukaisen, Ainan armahan;
Mä hänet säästän iki-iloks' mulle.