LIISA.
Vaan minä sanon, ett' on synti suuri
Noin ilkeätä luulla ihmisistä.
Me korves elämme kuin karhut juuri,
Ainalla mitä tääll' on tekemistä!
Maailma eipä ole ollenkaan
Niin paha kuin te sitä kuvaatte;
Ja sanoa jos teille totta saan,
Te muihin aina kieroon katsotte. —
Muut ihmiset on paljon paremmat
Monesti, kuin vaan te, me molemmat. —
Te laskekaatte neito lentohon,
Sydäntä sata hällä vastass on.
KILPI.
Ja sata viekotusta, sanon sen!
LIISA.
Taas vanhaa virttä tässä veisaatte!
Toist' eihän kohtaa kova onni vaan
Niin kuin se toista kohtaa toisinaan!
Olette kovin kohdelleet te Ainaa:
Niin tytärtänne myöskin, muuten vainaa…
KILPI.
Vait', Liisa!
LIISA.
Enpä ole vaiti, en.
Onnettomuuden, sanon, saatatte
Taas ankaruudella. — Jos arvaisitte…
(Pitää kättä suun edessä; itsekseen.)
Ai, milt'en tullut tuota virkkaneeksi!
KILPI.
Minäkö arvaisin? No, mitä sitte?
LIISA.
Vait' olla parhain on.
KILPI.
Ei ollenkaan,
Sun virkkaa täytyy hetkellä nyt tällä!
LIISA.
No niin… Hän sanoi, ett' on sydän hällä.
KILPI.
Ken? virka mulle, ettei murhe paina
Mun sydäntäni, sano ken?