AINA.
Täss' olen.
LIISA.
Vastaa, Aina, vaarillen
Ken laulamaan sun opettanut on
Sen laulun, jonka lauloit.
AINA.
Vaarinen,
Se veisu ompi kaunis, verraton.
KILPI.
Sen on sen opettanut…
AINA.
Jospa tietäisin!
KILPI.
Sen varmaan Liisa tehnyt lieneekin!
Hän laulaa suullaan yhtä sukkelaan
Kuin silloin, kun hän pääsee puhumaan.
AINA.
Hän ei sit' osaa laulaa ollenkaan.
Hän laulaa milloin ompi murheissaan
Tuon vaan: "Ah, mikä taitaa olla, mun";
Mut toisellapa tuulellansa kun
Hän ompi, häll' on laulut somanlaiset,
Esmerkiks: "Luonnon suuret lapsukaiset".
KILPI.
Niin vain … se kyllä kaunis on … vaan ken…
AINA.
Nyt vihdoinkin mä sulle virkan sen. —
Lieneekö haltia, tai metsämies,
Tai paimenpoika, kenpä sitä ties!
Mut illoilla kun istut huoneessas
Ja tuolillasi tutkit kirjojas
Ja puiden joukossa mä täällä juoksen,
Niin kaikuu kaunihimmat sävelet
Tuon aidan tuolta puolta tänne luoksen'.
Ai, tiedäs, säveletpä semmoiset!
Välistä on kuin laulais useampi;
Tavallisesti yksi, yksi vaan. —
Oi, äänens leivon äänt' on sulosampi!
Myös taidan toisen hänen lauluistaan.
(Lausuu.)
Rakkaus ain' ison onnen suo,
Kaikki sen tietävät!
Tietoni suuremp' ompi kuin tuo,
Sillä sun silmäsi hymyyvät,
Suloa, lempeä säihkyvät;
Niissäpä autuus on
Ihana, verraton.
KILPI.
Mä mitä kuulen, Aina! Kuuleppas,
Sun jättää pitää nämät laulut pois!