AINA.
Mut maltas, vaari kulta, maltas vaan,
Niin että kertoa ma kaikki saan.
No niin, tuo armas aidalla jo on —
Voi tarinaani! paljon pois jäi siitä —
Hän aidall' onpi, olen levoton,
Tuon tikapuut ja kiipeänpä niitä
Ja astuin sitte tuolle aidalle.
Kolmannen kerran pyytää koettelen,
Vaan mahdotonta! Hän nyt metsään päin
Lens' kuuseen.
KILPI.
Kuusestapa petäjään
Ja petäjästä leppään lensi hän,
Lepästä koivuun ja niin edespäin.
Sen tunnen jo.
AINA.
Juur' niinkuin sanot sa;
Mutt' täytyihän mun sitä tavoittaa.
KILPI.
Tavoittaa! Olihan se mennyt pois.
AINA.
Siks' aidalta mä metsään hyppäsin.
KILPI.
Tottelematon laps'! ken luulla vois!
AINA.
Tottelematon tosin olinkin.
Ei aikaa ollut sitä ajatella!
Ma saavuin metsään yhä syvemmälle,
Kun tahdoin sitä kiini tavoitella.
Luo portaan päästen, laskeus hän tälle —
Niin liki, liki pääsin, kuin näin täällä…
KILPI.
Näit täällä?
AINA.
Miehen, millä oli päällä
Kaunoiset vaatteet tummanvihreät.
Mietippäs, keskellä metsää juuri!
Häll' oli parta, pyssy, koira suuri!
Ett' ihmiset on kaikki ilkeät,
Nyt mieleen muistui nämät sanat sun;
Ja ajatus tul' aivohoni mun:
Se rosvo on!
KILPI.
Mi varomattomuus!