AINA.
Pelosta hämmästyin. — Mi hirmuisuus! —
Mun silmäin musteni. — Mä horjahdin —
Samassa portahalta putosin.
KILPI.
Oi, kauheaa!
AINA.
Se oli kauheaa!
Huu, kuinka kylmää sekä kosteaa!
Ves' pääni peitti. — Jouduin tainnoksiin.
KILPI (syleilee sydämellisesti Ainaa).
Jumalan kiitos, että jällehen
Minulle Aina lapsi annettiin!
AINA.
Näetkös vaan sä, vaari kultainen,
Ett' oikein paljon pidät minusta,
Niin paljon, paljon kuin mä sinusta!
Tiesinhän, ett'et suotta suuttuiskaan.
KILPI (itsekseen).
Mun Jumalain, mä sua kiittää saan!
(Ääneensä).
Kuin sitte kävi?
AINA.
Hyvin, hyvin vaan!
Kun toinnuin, nurmella ma makasin.
Mua kylmi, mutta kylmä katos' kohta
Kun luonain kauniit kasvot huomasin,
Ja vieraalla, jok' oli vieressäin,
Siniset, lempeimmät silmät näin.
Kuink' oli hällä oikein kaunis otsa!
Säteili hänen kasvons' kokonansa
Ja suunsa hymys' hänen huutaissansa:
Mun Jumalallein kiitos olkohon,
Viel' elää hän, hän pelastettu on!
KILPI (liikutettuna).
Se mies ken oli?
AINA.
Enpä tiedä mä.
KILPI.
Nimeä etkö kysynynnä sä?