AINA.
Odota hiukan, vähän aikaa vielä,
Siks' että auki portin aukaisen.
(Lauri näkyy aidalla).
Vai niin, sä tahdot tulla lentäen!
(Kiiruhtaa hakemaan tikapuita, jotka hän
asettaa kivi-aitaa vasten).
Kas, nyt sä olet oikealla tiellä.
LAURI (aidalla).
Haluan tietää, tokko saanen tulla?
AINA.
Saat kyllä! mutta joudu väleen! mulla
On oikein paljon sulle puhumista.
(Lauri kiiruhtaa tikapuita myöten alas).
Niin tulit tänne niinkuin taivahista.
LAURI.
Täss' olen!
AINA.
Oikein lysti, että sä
Nyt tulit, kuin niin tuhma olin mä,
Ett'en mä sua edes kiittänyt,
Kun vedest' olit pois mun vetänyt.
Sen sydämellisemmin teen nyt sulle —
Sä silloin oikein hyvä olit mulle! —
(Kättelee Lauria).
Käteni tuossa on.
LAURI.
Siit' ei sanaakaan.
Minähän teidät peljästytin kuin
Onnettomuus ol' joutumaisillaan;
Velvollisuus mun siis ol' auttamaan.
Ei syvä ollut — ja mä hyvin uin.
Niin oli niinkuin oisin' tanssihin
Mä mennyt.
(Itsekseen).
Hän on impi ihanin!
AINA.
Niin vain; mut kiitän sua kuitenkin;
Sill' enpä sinutta ma eloss' oisi —
Sua koskaan kiittämätt' en olla voisi.
Mut sano, miksi mua kutsut te?
Te, sanoo Liisa vaan, kun puhelee
Hän vaarille; vaan aina ma
Sinuksi sanon koko maailmaa.
LAURI (itsekseen).
Kuin teeskentelemätön on hän, oi!
(Ääneensä).
Jos suotte, sinuks' kutsun kernahasti.
AINA.
Kas sinä! Sepä toisin tavoin soi!
Kun kestä pidetään, niin mieluisasti
Sinuksi häntä silloin kutsutaan. —
Pitäisin oikein paljon sinusta,
Jos pitäisit vaan hiukan minusta —
Vai mitä? kuuletkos sä sitä vaan?
LAURI.
Rakastan sua sydämellisesti!