Niilo (yksinään). Saakuri vieköön! Hänen ensimäistä pyyntöänsä en ole mahtava täyttämään! Tuo kirottu hattu! nyt se on toisten kanssa panttina isännälläni. Mikä hiisi saattoi minut tuohon panttaustuumaan! Waan mistä minä voin tietää?…. Aha, keksinpä kuitenkin keinon. Minä tahdon noudattaa Heikin neuvoa. Herra Wasili Petrovitsa saattaneehan toki lainata minulle pari sataa markkaa. Minä tahdon mennä sisälle hänen luoksensa — vaan ei, ei se laatuun käy; hän istuu päivällispöydän ääressä. Minä kirjoitan hänelle pari sanaa ja lähetän jonkun viemään kirjeeni hänelle.
(Ottaa taskustansa paperia, käypi pöydän ääreen istumaan ja kirjoittaa.)
KAHDESKYMMENES KOHTAUS.
Niilo. Heikki.
Niilo (pannessaan kirjeen kiinni ja päällekirjoitusta kirjoittaessaan). Kas niin, nyt se on tehty! Tämä varmaankin hyvin onnistaa. (Näkee Heikin, karahtaa seisaalleen ja syleilee häntä.) Oi Heikkiseni! Heikki kulta! Sinun neuvosi on verraton. Minä olen kirjoittanut Petrovitsalle, pyytäen häneltä rahaa lainaksi.
Heikki. No, katsopa nyt, eihän minun neuvoni niin hullumainen ollutkaan! Ensin sinä suutuit, vaan nyt huomaat itse, että…
Niilo. Mutta silloin en minä tietänytkään mitä nyt tiedän.
Heikki. Mitä sinä tiedät?
Niilo. En mitään! en mitään!
Heikki. En tahdokaan tietää, kunhan vaan pääsisimme täältä hiiden luolasta pois. Ja että tämä toivoni tulisi välemmin täytetyksi, niin anna minun itseni viedä tuo kirje Petrovitsalle.