Wasili (Wiljakaiselle). A kuin hattuh oloo valamis, kas, niinpä sen tahtoon; näes, siinääpähän temppuh olookin.
Wiljakainen (itsekseen.) Minä olen kun hiiluksilla, pelätessäni, että herra Heimo syöpi sanansa.
Wasili (Heikille). A toi kasakkahko se oli, jokali antoi minuul tienkaah-rukouskirjaan?
Heikki. Juuri sama mies, teidän korkeutenne!
Wasili. Häneen isantamiesi oloo rukoelluh minult parsataah markkoa. A tietääkyönpähän että toi oloo hiieen pätö summaah!
Heikki. Kyllä tosiaan se on, niinkuin me Suomeksi sanomme, saakurin vähäinen summa. Sitähän minäkin olen hänelle sanonut teidän korkeutenne!
Wasili. Kah, parsataah markkoa oloo kuin voan naa ili ei mitäkänä.
Heikki. Sehän minunkin ajatukseni on.
Wasili. A, sanohaan isantamieheellees terveheisii i etten miä voi antoa häneel parsataah markkoa, sillääpähän etoo summaah ei hänt autaah kunnekkana.
Heikki (itsekseen). Pahuus vieköön! (Ääneensä.) Kylläpä tuossa on kuitenkin vähäinen apu, teidän korkeutenne.