Kalliimp' elämää on, näin mä, lempi,
Tämän kuolo viel' on kallihimpi.
Synkeässä metsässä olj pirtti.
Sydänmaassa etähällä tieltä,
Jossa sota syksyst' alkain riehui.
Vihollinen löytänyt ei paikkaa,
Vennon jalka tallannut ei poikuu
Sinne vievää; korppi vaan toi tiedon
Tappeluista pilvein alta huutain,
Taikka sääksi, kuusella mi istui,
Taikka susj, mi verisaaliillansa
Etsi nummen peittopaikkaa jälleen.
Isäntäpä aivan huolissansa
Pirttisessä pitkän pöydän päässä
Istui lauantaina illan tullen,
Hengähtäen viikon vaivoistansa.
Nojannut olj posken kämmenehen,
Painoi kyynärpäätä pöytää vasten,
Silmänsä vaan jolloin kulloin katsoi
Sivulle, ei olleet rauhalliset.
Perheenjoukko tät' ei huomannunna,
Jota töllissä olj kaksi henkee,
Ottopoikans ei, ei tyttärensä;
Halaellen toisiaan, he istui,
Käsi käässä, pääkin päätä vasten,
Kiukaan vieress' hiljaa, huoletonna.
Vanhus viimein loihe laulamahan,
Älys viisas hänen miettehensä,
Vaikka itsekseen hän lauleskeli,
Niinkun laulu juoksi, sanat sattui:
"Metsän kuninkaaksi syntyy karhu,
Ahon kaunisteeksi honka kasvaa,
Jaloksiko syntyy ihmislapsi
Vaiko turhuutehen, ei oo tietty.
Tupaan talvi-ehtoona tulj poika
Tuntemattomana, niinkun eksyin
Metsän lintu ihmisien suojaan;
Lakin reiist' otsa paljas loisti,
Lumen alta varvas pilkisteli,
Revinnehen vaatteen alta rinta.
Kenen, mistä? — Kysy kenen, mistä
Rikkaalta, joll' ompi koto, vanhin.
Kodistani joku tuuli tuullee,
Tohdin veljeksi mä pilven kutsuu,
Vaan yön jalkineilla oon mä lumi,
Tupaan tultuaan min pois hän polkee. -.
Jaloist' yön ei lumi sulanunna,
Pilven veikko tuulen kans ei mennyt,
Poika viipyi, kasvoi nuorukaiseks.
Arvotonna juoksi ensi vuonna,
Toisena hän kaskea jo hakkas;
Kesä neljäs viel' ei paättynynnä
Karjaa väijyvän kun karhun tappoi.
Missä maineens, armas usealle.
Jonka vertaista ei seudullamme
Yksikähän mies oo saanut? missä
Hoitajan on toivo? Vanhus istuu
Huolissansa, oottain, ehkä turhaan,
Sanaa tappelusta kuullaksensa,
Pelastettu onko maa, vai mennyt?
Selittää ei taida kotkan kieltä,
Ymmärtää ei korpin ääntä; vieras
Sanomata ei tuo synkkään korpeen,
Nuori, jonka häntä tulis auttaa,
Neidon lemmen ääntä kuunteleepi."
Kesä-iltana kun tuuliainen,
Luonnon äänetönnä juhlaa viettäin,
Tulee yksin, äkkiä kun nuoli,
Metsän järveen laskeuu, ei kasvi
Liiku, mänty seisoo hiljallahan,
Hiljaa kukka rannikolla, hiljaa
Kaikki on, vaan järven pohja kuohuu;
Samoin nuorukainen, koska laulu
Häntä lumoutti, istui vaiti
Miettien ja järkähtämätönnä,
Veri hänen syömmestään vaan kuohui.
Kaiken iltaa istui neidon luona,
Kävi maata myös kun toiset käivät.
Ennen toisia olj nukkuvinaan.
Mutta ennen toisten heräämistä,
Rusottaissa aamuruskon, varhain
Pujahti hän hiljaan pirttisestä.
Valkenipa päivä, aurinkoinen
Nousi taivaan kautta kulkemahan,
Havautui vaan kaksi mökkisessä;
Siivottiin ja suurusleipä tuotiin.
Mutta kaksi käi vaan pöydän ääreen,
Puolipäivä tulj, ei kolmas tullut.
Vanhan otsa viel' olj murheetonna,
Tyttärensä silmät kyyneletön,
Lepäämähän, vaikka juhla kutsui,
Kumpikaan ei käynyt syötyänsä.
Kului hetki, pitkä kun se hetki,
Jona, taivahalle noustuansa,
Myrskyn pilvi läheneepi, kunne
Puhkeaapi, sataa rankkaan, haihtuu.
Sitten lohdutukseks ukko lausui:
"Kylään tie on pitkä, tyttäreni,
Jyrkät kohtaa, joet estää, teitä
Ei oo, suotiin syksyn sade täyttää.
Aamuruskolla ken sinne kulkee
Kotona on tuskin iltasilla."
Näinpä vanhus. Sitä kuulematta
Istui tytär itsekseen kun kukka,
Teränsä mi yöksi ummistaapi;
Mitä mietti, hän sen ties vaan itse.
Eipä jalo neiti istununna
Kauvemmin, kun kasvi kuihtuneena
Kastett' oottaa päivän laskettua,
Ennenkun jo kyynel hällä vuoti
Poskille, ja kun hän surren lauloi:
"Sydän kun se toisen syömmen kohtaa,
Vähäks muuttuu, mik' olj ennen kalliin,
Koto, maa ja taivas, vanhemmatkin,
Enemmän kun maa on syleilyssä,
Näkyy silmiss' enemmän kun taivas,
Silloin isän tahtoo, äidin neuvoo
Salahuokaus on kallihimpi.
Mikä voima lumoaa kun lempi,
Rakastavaa mitkä kahleet estää?
Järviä hän uipi niinkun alli,
Vuoret estää, saa hän kotkan siivet,
Ennen puolta päivää hän on siellä,
Jonne häntä illaks ootettihin."
Käsittipä tuskin vanhus laulun,
Kun hän tuskan, huolen voittamana
Kadonnutta lähti etsimähän.
Tuvasta hän lähti hiljaan, kulki
Hiljaan korven teitä pettäviä;
Honkain latvat peitti päivän, kun hän
Ensi taloon väsyneenä saapui.
Tyhjä, kolkko, niinkun ahon mänty,
Kulovalkee jonk' on karsinunna,
Olj tää talo, ehkä rikas muinoin;
Emäntä vaan yksin tuvass' istui,
Kumarruksissansa silmäellen
Lasta kätkyessä nukkuvaista.