Niinkun lintu, äkkiä kun kuulee
Pyssyn paukauksen, luodin lennon,
Säikähtyy ja levittääpi siivet;
Samoin tuoliltaan lens nuori nainen
Oven auetessa, mutta säikäys
Muuttui riemuks, kun hän vanhan huomas.
Juoksi hälle vastaan, kättä antoi,
Hänen poskens huuhti kyynelehet.
"Terve," lausui hän, "sun, isä vanha,
Surussa oot kallis meille tullut.
Terve kolminkerroin ylevälle,
Jonka vainottujen auttajaksi
Kasvatit ja varjoks vaivasille!
Istu, lepää matkan vaivastasi
Sekä riemuin kuule mitä kerron:
Sota olj jo kova syksyst' alkain,
Ystävä ja vieras maata raivas,
Aseeton sai rauhassa tok' olla;
Kulunut on päivä tuskin siitä,
Miehiä kun naapurpitäjäästä
Joukkoo seuras vihollista vastaan.
Tuli taisto, voitto petti meidät,
Joku pääs vaan kuolemasta, nekin
On kun lehdet myrskyn lennättämät.
Viha virtasi, kun kevättulva
Seudulla, ei yhtään säälimistä
Aseeton, ei mies, ei vaimo nähnyt.
Valui aamulla jo virta tänne,
Kirkon kello kun soi ensi kerran.
Meille poikkes aalto ryöstämähän.
Hirmuin kertoelma heittäkäämme!
Sidottuna puolisoni olj maassa,
Veri oli juossut, väkivalta
Vallitsi, olj hätä ylimällään,
Apua ei ollut oottamista.
Kahdeksanpa kättä mua riuhtoi,
Repivät kun pedot saalistansa;
Pelastaja, auttaja tulj silloin,
Tupaan pilven veikko tulj kun myrsky,
Hävis vaino, julkeatpa kaatui.
Asunnossa tässä ryöstetyssä
Varpusta mä köyhempänä istun,
Iloisempana kun onnessani
Ylevää mä tuota nään ja miestäin,
Kylästä jos terveenä he tullee,
Jonne vihollista seurasivat."
Sanat viimeiset kun vanhus kuuli,
Nous hän kun ois kauvan levännynnä,
Hänen silmässään olj synkkä huoli.
Pyydettynä jäämään, ehkä turhaan,
Pois hän lähti astumahan tietä
Kylään väkirikkahasen vievää.
Metsä peitti auringon ja kasvot,
Kun hän, epäellen toivostansa,
Taloon tulj miss' eli sielun paimen.
Talo suuri, tää olj ryöstettynä,
Tyhjä, kolkko, niinkun paljas saari
Hämärässä nähty lammen jäältä.
Tuvass yksin kiukaan vieress' istui,
Vuosist' uupununna, soltto Klinga.
Oven kun hän kuuli aukastavan,
Näki muinoispäivän ystävänsä,
Nous hän vaikka haavoistansa sairas,
"Viel' on päivä meillä", niin hän lausui,
"Koska nuoret polkujamme astuu,
Miehuus ei oo maassa unhotettu,
Tänäin semmoinen olj kirkkojuhla,
Jonka lapsi, va'ussaan sen kuullut,
Lausuva on lasten lapsillensa.
Katso, voitostansa riemahtava
Vihollinen tulj kun susijoukko,
Himotessa vertä, ryöstö, vaino
Seuras häntä. — Virkkamatta muita
Olla voipi, vaikk' ei muistamatta,
Verehen kun kyllästyi jo joukko,
Pahimmat vaan jäljelle olj jääneet,
Silloin surkeus olj ääretönnä.
Keskelle nyt käyden hevon huiman
Sidottihin jalo sielunpaimen,
Tähän saakka säästettynä, juosten
Seuraamahan hurjaa ratsumiestä.
Lyhyt oli päätös, jalka kohta
Väsyvä olj, käsi herpoava,
Lakaseva maata harmaa tukka.
Yksin vanhus seisoi, taivahasen
Loi hän silmäns, niinkun silloin luodaan,
Pimeys ja yö kun maata kattaa.
Kiitos, kunnia! tulj apu silloin;
Hän, mi syntyi kankaalla kun tuuli,
Pilven veikko, niinkun ukon nuoli,
Maahan iski, vainojan hän murti,
Avull' on mä toisten elänynnä,
Juureton kun kuusi kaatununna
Toista vasten, vaivaks itselleni,
Ollessani kuorma raskas muille;
Toki hengen lahjall' annan arvon
Kirkon luota taistosta jos kääntyy
Jalo nuorukainen voittajana."
Sanan viimeisen kun vanhus kuuli,
Pois hän lähti niinkun hiiluksilta;
Iltarusko olj jo vaalennunna,
Ennenkun hän kirkon luokse pääsi.
Savussa ja tuhkana olj kylä,
Pilvein peitossa kun tähtitaivas,
Kylän luona kummulla olj kirkko.
Niinkun pilviss' yksinäinen tähti,
Hiljaisuus olj seudun vallitsija,
Niinkun kuu on kolkon syksyn yöllä.
Kaattuin urhoin kesken, tuttuin, outoin,
Niinkun haamu peltoo niitettyä,
Vanhus käi. Olj kuolo tehnyt työtään,
Kuulunut ei hengen huokausta.
Vasta polun päässä koukeroisen,
Huonein kesken ryöstetyin mi kulki,
Nuorukainen istui kuolevainen.
Vaaleet posket lensi punaseksi,
Niinkun illan hopeaiset pilvet,
Rakastunut silmä aukes jälleen,
Tulevan kun vanhuksen hän huomas;
Lausui: "helppo on nyt vertä vuotaa
Sen, ken varhain on jo onnen saanut
Voittaneena maansa eestä kuolla.
Terve sun, jok' olet kasvattanut
Pelastajan maalle armahalle,
Terve, terve jalon johtajamme,
Meit' olj kaikkia mi voimakkaampi.
Rauennunna joukkomme olj voimat,
Hajallaan kun karja paimenetta
Olj se kuoloon oma toivotonna,
Ketään ollut ei ken kokos kansan,
Kukaan antanut ei neuvoo, eikä
Ketään kuultu, ennenkun hän saapui,
Kunne korvesta tulj loisipoika,
Jolla kuninkaan olj jalo otsa,
Äänensä, mi sotaan kutsui, kuului;
Joka sydän silloin leimahteli,
Pelko haihtui, kaikki hänet tunsi;
Hänen kans menj joukko miekkaa vasten,
Niinkun myrsky ruovostohon lentää.
Katso kirkkoon päin, kuin pitkin tietä
Vihollinen kaatunut on maahan,
Niityllä kun korsi korren päällä,
Mihin viikate on sattununna.
Ylevänpä käymä tie on tuossa,
Johon katselen, kun jalkain petti,
Jota miettein seuraa kuoloon asti."
Lausuttu ja urhon silmä sammui.
Niin myös hiljaan päivän hohde sammui;
Kuu, yön aurinkoinen loisti yksin,
Valais käyvän tietä kirkonmaalle,
Vanhuspa kun aitoksehen astui,
Ristein keskell' ihmisjoukko seisoi,
Synkeänä, äänetönnä ollen,
Niinkun alahalla nukkuvaiset.
Yksikään ei mennyt häntä vastaan,
Yksikään ei häntä tervehtinyt,
Lausunut ei ehkäs silmällänsä.
Joukon keskelle kun vanhus astui
Makas nuorukainen jalkain eessä,
Tunnettihin vaikka verissänsä.
Niinkun maassakin on vertaisetta
Honka männikössä kaatununna,
Olj myös joukossa hän vihollisten.
Kädet ristissä ja äänetönnä
Seisoi vanhus niinkun ukon lyömä,
Poskensa olj valkeet, huulet liikkui,
Kunne huoli valitukseen puhkes:
"Tupain kurkiainen jo nyt katkes,
Rakeet riisti viljan pelloltani,
Taloain nyt kalliimpi on hauta.
Mua voi, kun noin nyt nään sua jälleen;
Kunniain ja vanhuuteni sauva,
Taivaan lahja, vasta suurin, uljas,
Vähäinen nyt oot kun hiekka tuossa."
Näin olj tuskin vanhus vaikeroinnut,
Kun jo tyttärensä ääni kuului,
Ja hän lausui, vasta paikkaan tullut:
"Armas olj hän mulle, sydämensä
Sydäntäni vasten sykkiessä,
Kalliimpaa ei ollut maailmassa,
Mutta kahta vertaa armahampi,
On tuo jalo kylmänä nyt mulle
kylmää maata vasten sortununna.
Kalliimp' elämää on, näin mä, lempi,
Tämän kuolo viel' on kallihimpi."
Niin hän lausui ilman kyyneleitä,
Meni hiljaan ääreen kaatunehen,
Lankes polvillensa, otti huivin,
Peitti hiljaan ammutun hän otsan.
Suruissansa, vaiti urhot seisoi,
Niinkun metsä, joss' ei tuuli kuiska.
Seudun naiset seisoivat myös hiljaa,
Suremaan ja katsomahan tulleet.
Mutta jalo neiti jälleen lausui:
"Tahtoisiko joku tuoda vettä,
Verest' että voisin pestä kasvot,
Vielä kerran silitellä päätä,
Sulosilmää kuolossakin nähdä;
Kaikille mä riemuin tahdoin näyttää
Pilven veikkoo, kurjaa kerjäläistä,
Joka nousi turvaks isänmaamme."
Tyttärensä lauseet kuultuansa,
Onnettoman vieressänsä nähden,
Vanhus lausui, ääni sortununna:
"Sua voi, mun tyttäreni parka!
Surun lievitys ja riemun riemu,
Isä, puoliso ja veikko, varjo,
Hänen kanssaan sulta kaikk' on mennyt,
Kaikk' on mennyt, ei oo mitään jäänyt."
Puhkes joukko suurest' itkemähän,
Kukaan seisonut ei kyyneleittä,
Mutta neitin kyynelehet loisti,
Pitäin kättä kaatuneen, hän lausui:
"Vietetä ei murhein muistoasi,
Ei kun sen, mi lähtee, unhohtuupi;
Suree isänmaasi sua, niinkun
Lämmin kesä-ehto kastett' itkee,
Täynnä loistoo, riemua ja laulua,
Syli auki aamuruskoo kohden."