Sven Duuva.
Sven Duuvan isä kersantt' olj ja virkaheittona,
Olj sodass' ennen viimeistä, jo silloin vanhana;
Maatilkullansa eli nyt, sai siitä leipäsen,
Häll' yhdeksän olj lapsia, ja nuorin heistä Sven.
Jaella liekö järkeä ukolla ollunna
Tarpeeksi tälle joukolle, ei siit' oo tietoa;
Hän vanhemmille varmaanki olj liiaks antanut,
Kun viimesyntyneelle häll' ei antaa piisannut.
Sven Duuva kasvoi hartevaks ja vahvaks kumminki,
Kun orja raatoi pellolla ja metsää raivasi;
Olj ilosampi, nöyrempi kun viisat lieneekään,
Hän kaikkiin töihin saatiin, vaan ne väärin teki hän.
"Voi taivaan herra, poikasein, sä miksi aiotkaan?"
Monesti ukko lausui näin ja huokas tuskissaan.
Kun laulu tää ei loppunut, niin loppui kärsimys
Pojalta, hänpä miettimään, min sieti ymmärrys.
Kun tuli Duuva kersantti siis kerran uudestaan
Ja laski vanhaa virttänsä: "Sven, miksi aiotkaan?"
Niin vastausta hämmästyin tuo äijä säikähti.
Kun Sven, hän nokkans aukasi: "niin, sotamieheksi."
Ivaten vanha kersantti tok' viimein naurahti:
"Vai, pöllö, pyssyn saisit sä, sä sotamieheksi!"
"Niin," poika mietti, "nurinpäin käy täällä kaikki vaan,
Lie ehkä helpoin kaatua maan eestä, kuninkaan."
Ijäkäs Duuva hämmästyi ja itki syömmestään;
Sven selkään otti säkkinsä, menj joukkoon lähimpään.
Hän mitan täytti, terve olj, jo kyllä siinäkin,
Ja rekryytiksi paikalla tulj joukkoon Dunckerin.
Nyt Duuva sotatemppuihin olj opetettava,
Se kulki kummanlaisesti, olj hauska katsella,
Korpraali huusi, naurahti, ja naurahti ja huus,
Vaan sama toimess' leikissä, olj rekryyttinsä uus.
Väsymätönnä ainiaan, jos muutkin, oli hän,
Hän tallas että jytis maa, käi ett' olj hiessään,
Vaan käännöstä kun huudettiin, hän kääntyi harhahtain,
Käi oikeaan ja vasempaan, päinvastoin aina vain.