Vaan käännöksensä taaksepäin olj vielä ihmeempi,
Kun kääntyy täytyi, sillallen hän yksin tähtäsi;
Hän seisoi siinä jäykkänä, kun muinoin tyynellään,
Kaikille valmis neuvomaan tuot' äkserinkiään.
Ei aikaakaan kun näyttääkseen sai taitoansa hän,
Samassa Ryssäin nähtihin jo sillan täyttävän;
Mies miehen jälkeen syöksyvät, vaan aina ensimäin
Sai oikeaan ja vasempaan ja kaatui toisappäin.
Käsillä tätä jättiä ei voitu kukistaa
Ja lähin miehens luodilta hänt' aina varjoaa.
Kun vahingosta Ryssät vaan tulj rohkeammaksi,
Tulj Sandels, näki joukkoneen kuin Duuva taisteli.
"Hyv' on," hän huusi, "kestä vaan, sä uljas poikanen,
El' yhtään hittoo laske ylj, viel' kestä hiukkasen;
Kas, siin' on kunnon sotamies, niin taistaa Suomalain!
Avuksi, pojat! Meidät tuo pelasti yksin vain."
Ja Ryssät huomas rynnäkköns jo turhake käynehen,
Ja heidän joukkons kääntyi pois, peräytyi verkalleen;
Kun kaikk' olj hiljaa, rannallen tulj käyden Sandelsi
Ja kysy missä mies olj se, ken sillall' otteli.
Sven Duuva hälle näytettiin. Hän oli taistellut.
Hän oli taistellut kun mies, olj taisto loppunut;
Hän levätäkseen leikistään olj maata pannunna,
Ei vakaampana entistään, vaan vaalakkaampana.
Silloinpa Sandels kumartui ja katsoi makaavaa,
Ei tuntematon ollut se, se mies olj tuttava;
Ja hänen sydämensä all' olj ruoho punanen,
Olj rintaan luoti sattunut, hän kuollut verehen.
"Se luoti, täytyy tunnustaa, ties kuinka kohtasi,
Enempi meitä tiesi se," niin lausui kenraali,
"Se hänen kaidan otsansa soi olla rauhassaan,
Käi, mit' olj hällä parempaa, jalohon rintahan."
Levisi nämät lausehet sitt' yltä yleiseen,
Jokainen myönsi Sandelsin tok' oikein lausuneen.
"Ajatus Duuvall'," arveltiin, "ei liiaks riittänyt,
Olj huono pää, vaan hyvä häll' olj sydän sykkäillyt."
Otto von Fieandt.