Oli Kristinasta mies,
Otto Fieandt, hänpä ties
Antaa muille käskyjänsä,
Kun olj vanhin veljistänsä.
Sodass' olj hän, todellaan,
Everstluutnanttina vaan,
Armeijaan ois saanut tulla,
Jos ois voinut toista kuulla.
Vaan hän kulki polkuaan
Oman päänsä jälkeen vaan,
Ketään ei hän kuulla tainnut,
Eri joukon siis olj saanut.
Kuule, olj min muotoinen:
Päällä harmaa takkinen,
Tehty kotiluhtiloissa,
Keritty olj villat koissa.
Lakin kantoi päässähän
Kesän vanhan kiiltävän,
Peru Lappehelta saatu,
Missä ukko vaari kaatu.
Talvella olj laajassa,
Lammasnahkaturkissa,
Talonpoikaismahlikkaissa,
Joukon eessä ratsastaissa.
Ei ois urhon näköinen
Kansan nähdä nykyisen;
Aika toinen, toinen tunto,
Syvemmällä piili kunto.
Miekka häll' olj suotta vaan,
Jos hän sodass' ampukaan
Yhtäkähän laukausta,
Siitä ei oo kertomusta.
Teräs, ruuti, lyijy saa
Olla joukon huolena,
Se, se lauloi, hänpä soitti,
Ruoska kädessänsä voitti.
Sitä heilutti hän vaan
Eestä maan ja kuninkaan.
Niinkun tammi vankkumatta,
Leikistänsä uupumatta.