Kukat terinensä päilyy,
Koreilevat tuoksuen,
Puiden latvat nuokkuu, häilyy,
Kuiskailevat riemuten.
Ah! on heillä kultans luona,
Kenen kanssa lausuvat,
Jok' on heille lempens suonna;
Siis he riemuelevat.
Mun vaan täytyy yksin olla,
Suru mun on kumppani;
Käynkös huoneess', vainiolla,
Vettä virtaa silmäni.
Liekkiväisnä sydän sykkii,
Tuntuu vallan vaipuvan,
Veri suonissani tykkii,
On kun saisin kuoleman.
Sydäntäsi älä kiellä,
Ainiain! lempivältäsi,
Silloin riemuitsisin vielä
Minä niinkun luontoki.
Rakkauteni Ainaan.
Kun oppilaaksi tultuain
Mä tähkän lakkihini sain,
Niin olin mies mä mielestäni,
Mä päitä keikutellen käin;
Mä tyytyväisnä kuljin tiellä,
Vaan morsian, se puuttui vielä.
Mä neidon näin niin lempeän,
Ei kauniimpata lie kun hän;
Mä Ainaan katsoin hymysuin
Ja häneen kohta rakastuin;
Hän siitä mulle naurahteli.
Voi, sydämein kuin riemahteli!
Mä tästä itsein rohkasin:
Sydämen' hälle aukasin;
Nyt silmänsä hän maahan loi,
"Jaa" hänen huuliltansa soi;
En luullut olevani maassa,
Oi! olinpa kun taivahassa.
Min tehdä voin, sen hälle tein
Ja kukkavihkosta vein,
Ja palkinnoksi muiskun sain
Mä silloin tällöin kullaltain;
Kun ken ei nähnyt syleilimme
Ja autuaana riemuitsimme.