FOKAS. (Eriks.) Jos hän pettää minut, pitäen minua narrinansa, niin halkasenpa hänen päänsä. (Ääneensä) Herra, tahdotteko tunnustaa valtasuontani? Häh?
LÄÄKÄRI. Levoton mies, kovin levoton. (Tunnustaa, ottaen äkkiin päällensä kummastelevan muodon) Mitä! Miksi tämä muutos?
FOKAS. Jotain siis huomaatte viimein. Mutta asia on tämä että makaan piinapenkillä onnettoman lemmen kahleissa. Siinä on teille salasuus.
LÄÄKÄRI. Ja siinä on meille syy tähän vaaralliseen tilaanne. Herra, uhkaahan teitä veriläimäys, joka voi tehdä iskunsa tällä hetkellä; sillä sydämmenne riutuu ja pohtaa.
FOKAS. Riutuu ja pohtaa! Tuota olen aatellut.
LÄÄKÄRI. (Eriks.) Hiiteen sinä! Koska riutuu täällä sonnin sydän?
FOKAS. Mitä tehdä siis?
LÄÄKÄRI. Ei nyt yhtikän muuta kuin naida!
HERMAN. Hmk!
LÄÄKÄRI. Naikaat tavallista vikkelemmin, jos elämänne on teille mieluista. Tehkäät niinkuin sanon. Pianpa muuton makaatte matoen sulhasena tuolla alikammarissa, herrani. Mutta jos nyt turkasen tulisesti otatte itsellenne vaimon, niin onpa kaikki hyvin taas. Uskokaat minua ja tehkäät niinkuin sanon, te ystäväni molemmat. Juokaat vettä, naikaat ja olkaat ilosia.—Mitä! Onhan täällä teillä toveriina kaksi oikein kaunokaista sylfiidiä. No lyököötpä he somat, vilkkaat päänsä yhteen, saattaen matkaan oikein huvittavia vehkeitä, ilveitä, lystinäytelmiä vapaassa luonnossa. Juuri niin! Puhaltelkoot täällä raikkaat tuulispäät!—Hyvästi, mun herrani, kunnes kohtaumme taasen meidän pienessä kaupungissa. (Menee oikealle)