FOKAS. (Yksin) Mene ja saata minulle rikkautes varmaks saaliks. Siellähän asuu lempeni, vaan ei tyttäres povessa. Narrit ja utupartaset kymnasistikeikarit täällä hikoilkoot naisen tähden. Ja miksi rakastaisin enemmin sinua, neito Selma, kuin teitä toisia Evan tyttäriä? Mutta hoo, hieman toistahan olisi kuitenkin mielestäni tuo Thekla-piikanen, joka nyt tuon vartomattoman perintönsä kautta on yhtä rikas kuin kasvinsisärensä, tuo »lintuiseni pieni». Thekla, olisivat aartees suuremmat vielä, niin kohta murtaisin tämän liiton ja kääntyisin kohden sinua. Ole kihlattukin tuohon viheljäiseen maankulkijaan Konradiin. Rakkaus veretön ja vaisu kuin vesi, perustettu narrimaiseen lapsuuden-kihlaukseen. Fokakselta ainoastaan yksi sana ja silmän isku ja vallassansa on luntun käsi ja sydän. Ja teki sen rikkaus ja kunnon käytös; kaksi mahtavaa puhemiestä. Mutta miksi rakentelsin kapinaa, joka ei maksa sitä vaivaa? Nainen vasten naista ja sama rikkaus vasten rikkautta samaa. Nainhan minä Selman ja otan viimein hänen isänsä kullat ja perustat. Mutta miksi taasen uneksuin unen niin pyövelin surkean tästä naimisesta? Häitämmehän vietimme, Jumala parakkoon, häitämme Selma ja minä, aih! No musiiki mökisi pahasti kuin perkele ja minähän poikaparka kurkistelin, kurkistelin ulos akkunasta kovin allamielin. Mitäpäs tapahtui? Äkistihän muuttuivat pellot ja vainiot ympärillämme nokimustiksi, muuttuivat totisiksi kummitusten ja kyöpelien perämaiksi. Niinhän uneksuin; ja olikos tämä nuoren naipamiehen unta, juuri häitten lähetessä? Sillä unella on merkityksensä ja tulkoon se kätketyksi muistokirjaani. (Istuu alas kirjoittamaan) Siinä uni, joka ennustaa jotain. (Laskee kirjan kädestänsä maahan, heittäen itsensä levolle) Mitä huolisin, jos kaatuis täällä viimein mies kuin kuiva kuusenrunko, mätänis, lihottaen maata ja kylien nautoja, ja siinä kaikki? Mielin uskoa että niin on laita, mutta siihenpä en kuitenkaan niskaani pantiksi pane. Haa! he meitä korventelisitko ja paistelisit, syystä että muistelimme täällä hieman omaa parastamme, muistelimme onnen valheellista luontoa ja vahvistimme selkämme niinä parempina päivinä. Pois tämänkaltahiset aatokset, pois! Minä olen maa ja multa enkä muuta. (Kuorsaa nukkuneena.—Taavetti tulee oikealta, mutta astelee kovin hiivistellen, koska huomaa hän Fokaksen)
TAAVETTI. (Eriks.) »Älä herätä karhua, joka makaa.» Tuossa makaa hän ja vieressänsä eräs kirja, kaiketi se kummallinen unikirja, johon ei juuri toisen ole täällä tirkistettävä. Mutta minä olen kärkäs kuin ketunpoikanen ja tahdon koettaa kastini. Mitä uneksuit menneenä yönä, mies? (Ottaa kirjan, avaa sen ja lukee) »Uni heinäkuussa yöllä vasten kymmenettä. Häitämme vietimme Selma ja minä, mutta häitä murheisia. Susilaumana soitto parkui ja kiljui ja äkisti muutuit viherjät tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi erämaiksi ja mustana riippui päällämme sureva taivas.» Ohhoo, mun isäntäni! »Iso-Turkki nousee» ja hävittää koko mailman. Jumala auttakoon meitä, herrani, ja saattakoon palkkarästini ulos teidän kukkarostanne ennen mailmanloppua. Sillä »suuri juopa» tulee sillon ainiaaksi erottamaan Taavetin rikkaasta miehestä. Tuossa on kirjanne. Minä tiedän asian, jota ei tiedä täällä kolmas. (Käy muutaman askeleen poispäin) Mutta mielinpä lähestyä sinua oikein »ilosen-pojan» pauhulla. Se pane hyväkses tai pahakses. Mitä tiesin minä? Laulelin vaan itsekseeni. (Kääntyy äkkiin takasin, laulaen kovalla äänellä)
»Mistäs tulet, mistäs tulet,
Poikani iloinen?»
(Fokas herää, karaten tukka pörrössä tuimasti ylös)
FOKAS. Sinä peikko, minä lyön sinun kuoliaaksi! (Uhkaa häntä sauvallansa)
TAAVETTI. Olkaat hiljaa, hyvä herra, ja kuulkaat.
FOKAS. Hiljaa! Minä sinun hiljennän, iskenpä lukkoon tuon kirotun kitas, peikko!
TAAVETTI. Mitä tiesin minä? Enhän tainnut uneksuakkan teidän makaavan tässä.
FOKAS. Uneksua? Kyllä sinun annan.—Mitä etsit, lurjus?
TAAVETTI. Minä etsin teitä; sillä herra Vimppeli tahtoisi teitä kohdata. Nyt hän kysyy nöyrimmästi jos taitasitte olla hänelle saapuvilla tänään kello viideltä.