SELMA. No kerro se kuitenkin.
TAAVETTI. Seisoihan siellä vakailla kirjaimilla näin: »Uni heinäkuussa yöllä vasten kymmenettä. Häitämme vietimme, Selma ja minä, mutta häitä murheisia. Susilaumanahan musiiki parkui ja kiljui, ja äkisti nyt muuttui viherjät tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi erämaiksi, ja mustana riippui päällämme sureva taivas.» Ha ha ha! hän rakastaa teitä salasesti, luulen minä.
SELMA. Mahdollista kyllä.
TAAVETTI. Totisesti rakastaa hän.
SELMA. Mutta eihän antanut tämä rakkautensa hänelle juuri herttaista unta.
TAAVETTI. Eihän se antanut. Siitä onkin hän kovin levoton nyt ja tahtoo kaikella-muotoa kohdata tuon mainion tietäjän Lappalais-Matin. Huomenna varhain olen käsketty saattamaan ukon juuri tähän, antamaan herrallemme profeetallisia tietoja. Kaiketi hän kiehtoo nyt tietoa kuinka, näette, onnistuisi tuumittu yhteys teidän kanssa, ha ha ha!
SELMA. Olisin minä hänen Lappalais-Mattinsa!
TAAVETTI. Miksi kuvaisitte hänen eteensä teidän tulevan liittonne, fröökinäni?
SELMA. Helvetiksi!
TAAVETTI. Sillon peloittaisitte hänen kauvas teistä pois, sen kaistapäisen, yksinkörriän, sen aarteitansa valvelevan Hobergin-äijän, niinkuin häntä kutsuvat lystilliset naapurit. Sillä seisoopa hän taikauskon vallassa, seisoo lujasti kuin musta Honkalan-muori.