SELMA. (Eriks.) Ja hänelle heittäisit sä tyttäres, oi isä, isä!
TAAVETTI. Tuskanne painaa minua, ja mun täytyy sanoa teille totuus, jonka äsken teiltä kielsin. Mutta olkaat kyselemättä miksi juonittelin. Kuinka hyväänsä, vaan että tiedän tuon teidän etsittynneen kuleksivan venosella paraikaa tuolla järven kortistossa. Suokaat mun vähän teitä palvella, ja pianpa saatan hänen luoksenne.
SELMA. Sinä olet siis nähnyt hänen? Kutsu häntä, kutsu häntä luokseni, ja minä kiitän sinua aina!
TAAVETTI. Riennänpä, mun fröökinäni. (Menee vasemmalle)
SELMA. (Yksin) Minä tahdon häntä nähdä, luoda kerran vielä silmäni peikosta pois ylös Hermeksen kuvaan, ennen kuin vaivun. Ah! pitääkö mun unohtaa hän ikuiseksi ja, murhaten mun sieluani, hellästi hymytä miehelle toiselle, jonka sydämmeni hylkää? Pitääkö mun, katala lapsi, paeta päivän armaalta kunnaalta pois alas korven kolkkoon, rämeiseen kohtuun ja siellä oljennella? Oi mun äitini, katsahda pyhän asuntosi akkunasta alas onnettoman tyttäres puoleen ja lievitä mun isäni mieli! (Kilian tulee vasemmalta) Pois tämä ilon paiste kasvoiltasi, Kilian, jos minua koskaan olet lempinyt; heitä se pois ja pue päälles murheen muoto. Mutta ei! vaan sä unohda koito lemmittys, hän unohda, hän unohda ja ole ilonen taas. Enhän tahdo elos valkeutta himmentää, en tahdo, kaunis Kilian!
KILIAN. Miksi riehut?
SELMA. Oi Kilian!
KILIAN. Mikä on sun murhees? Sano; ehkä voin sen siirtää.
SELMA. Siirrä ennen vuoret kuin isäni siitä, jonka hän kerran päätti.
KILIAN. Mitä on hän päättänyt?