SELMA. Oi kylmä sana: vieraukam! Mutta Kilianista kohden mustaa Fokasta ei kulje mun tieni. (Lähestyy erästä kuusta oikealla, heittää vasemman käsivartensa sen ympär ja painaa otsansa vasten sen rankaa) Luoksi itsenihän pakenen mä uneksumaan elämäni synkeää tarinaa. Sillon ehkä usein minä, mieletön haamu, samoilen ympär saloja, millon vaikertellen huudellen mun kadonetta ystävääni ja millon taasen hurjalla riemulla kuusta huokailevaa sulhoani syleilen. Oi kauhua!
KILIAN. Selma!
SELMA. Miksi kutsut minua? Sun lempesi väsyi niin pian, vaipui niin sievästi istumaan alas kaipauksen kohtaloon.
KILIAN. (Ryhtyy hänen käteensä) Mitä, mun Selmani! Voiko sun kieles pistellä niin myrkyllisesti? Vaivunko minä alas kohtalooni sievästi ja huoletonna? Tiedä, tällä hetkellä tuntuu mun sydämmeni kiertyväksi, tuliseksi juopaksi, joka nielee kaikki, ja kuolon pimeys ammottaa sen alla. Ja luo tämän aatos erota sinusta.
SELMA. (Katsoo ylös kohden Kiliania) Erota!
KILIAN. Minä ehkä uneksuin niin! Mutta nyt olen herännyt ja vannon pyhästi: me emme koskaan eroo.
SELMA. Ole kiitetty! Nyt näen sun lempes syvyyden ja voiman. Ei kenkään meitä erota, meidän lempemme väikkyy jalossa korkuudessa, halveksien esteitä allansa.
KILIAN. Kuitenkin, mitä tehdä, koska seisoo toki tiellämme jäykkä patsas, seisoo haamussa sun isäs?
SELMA. Mutta käsittää mua rohkeus ja rohkeuden kohdusta usein vaaran hetkenä äkisti välähtäävi ulos viisauden kirkas, terävä säde! Ah kuni hiilakas kimmellys nyt päilyy mun ympärilläni, Kilian, ja leimauksen siivillä löydän minä pelastuksen tien.
KILIAN. Sano, mun impeni!