SELMA. Minä sepitän juonen ja paljastan Fokaksen poven, vallan isäni edessä. Tulisi hän vaan kerran tuntemaan tämän loukon!—Rakastaako hän minua? Ei, vaan isäni aarteita. Voiko hänen sydämmensä rakastaa ketään naista? Ei ketäkän!—Ennenpä toki ottaisi hän Theklan, minä tiedän sen, minä katson läpi hänen jynkän rintansa. Hän on nuorempi minua ja pian, kuni taidamme ennustaa, taipuva miehen valtikkaan alle. Ja mitä vielä? Hän on nyt melkein yhtä rikas perillinen kuin minäkin, koska lankesi hänelle äkkiin tuo valtanen perintö. Mutta, niinkauvan kun seisomme yhtä kalliilla perustalla molemmat, luulen ettei katso hän sitä vaivan-maksavaksi houkutella puoleensa toisen kihlattua.

KILIAN. Kuinka taitaa hän toivoa?

SELMA. Mitä huolii hän liitoista, kihlauksista, hän se itsekäs, luottaen vaan rikkauksiinsa.

KILIAN. Mutta enhän ole vielä selkeällä mitäkohden pyrkivät nyt tuumasi.

SELMA. Tiedä että on tuo uhkea sankarini eräs kummallinen, hän on taikauskonen kuin villi Mohikaan, luottaa aaveisin ja uniin, jotka hän tarkasti aina kirjottaa muistoksi. Nythän pieni sattuma, hänen palvelluspoikansa kautta, joka rohkeni vähän tirkistää herransa päiväkirjaan, on antanut minulle jotakin tietoa hänen viimeisestä unestansa. Tulevista häistämmehän uneksui hän, mutta kovin murheisen unen, se katala. Nyt arvelee hän, arvelee sen merkitystä ja on päättänyt saada siitä selityksen eräältä tietäjältä tässä lähellä, kutsuttu Lappalais-Matiksi. Huomenna aikasin, aina tuon saman palvelijan toimesta, hän tahtoo nyt kohdata ukkonsa juuri tässä, tämän lähteen äärellä. Siinä on juoneni perusta, jonka mukaan ei nyt astuisikan esiin tuo oikea tietäjä, vaan eräs, jokin meidän tuttavistamme, mi edeltäpäin annetusta neuvostani, Lappalaisen haamussa ja nimessä juttelis mun herrani kanssa rahdun ja saattais ulos totuuden hänen suustansa, isäni korvien kuulten tuolla metsäs.—Huoma tämä.

KILIAN. Siinäpä aate!

SELMA. Eikö oiva?

KILIAN. Sinä haaveksit, mun ystäväni, sinä hourit.

SELMA. Se onnistuu, kun löydän vaan miehen, mi esittäisi noitaamme. Muistele nyt yhtä ystävistäs, joka veis mun aikeeni maalle ja avaisi isäni silmät. Sillä mitä aattelee hän miehestä nyt? Ah, hän on »Herraa pelkäävä, oiva ja helläsydämminen mies». Mikä sokeus!—Mutta ken lähestyy meitä? (Konrad ja Thekla tulevat vasemmalta periltä)

THEKLA. Oi Selma, mikä riemu, mikä riemu!