THEKLA. Sanotteko niin? Ja toisin uskoisin toki. Mutta minuun ei hän luottakoon. Enhän voisi minä vaihdella kurjaa luontoani, nyt olla myrsky, nyt tyyven ilma, sillä minä olen vaan tuommonen pieni, kurja lähde.
KILIAN. Mutta lähteen kirkkaana pintanapa teidän silmänne kuvaa meille taivaan. Sillä tällä hetkellä olen teissä ihastellen katsellut ilon hiljasta autuutta.
THEKLA. »Tällä hetkellä», sanoitte, tällä hetkellä! Ettehän sitä ihmettele?
KILIAN. Onhan se teille verraton hetki!
THEKLA. Hm. Tuolla vaeltelin hyräellen tiellä, koska hän lähestyi, tuo vallaton mutta korea sulhoni. (Vähän naurahtaen) (Konrad ja Selma käyvät esiin)
KONRAD. Oivallista! Kilian, kohota nyt toivos siipi!
KILIAN. Mitä annat mun toivoni kohotteeksi?
KONRAD. Kaikki vielä hyvin!—Haa! teenpä pienen katselman herra
Fokaksessa ja näytän missä tauti istuu.
SELMA. Paljasta juonta häneltä tuon veitikan lääkärimme avulla yksinkertasta isäämme kohtaan, tiedän minä. Mutta juoni vasten juonta, ja huomenna kuulevat nämät kuuset menon.
THEKLA. Älä ihmeen tähden, Selma!