CANZIO. Mitä sanon, sanon sydämmeni pohjasta. Mutta jättäkäämme tämä ja lähtekäämme eteenpäin. Sä tulet mun vieraakseni tänä iltana.
CLAUDIO. En tänään, mutta huomenna; sillä ihana on tulon hetki heimolaisten kanssa, ja tätä hetkeä en tahdo hämmentää sinulta nyt. Ja tiedä että ne, jotka rakastavat sua korkeimman, nyt käyskelevät tässä lähellä tämän lehdon hämärässä. Katso: nuo siniset hameet, jotka liehuvat tuolla myrttimetsässä, ovat Rachelin ja Mariamnen. Käy tervehtimään heitä.
CANZIO. Minä kiirehdin. Älä unohda siis huomenna sun ystävääs, mun
Claudioin. (Rientää ulos periltä vasemmalle)
CLAUDIO. (Eriks.) En unohda. Mutta oletpa joteskin muuttunut Neapelin ihanassa, ilosessa kaupungissa. Tosin olet vielä kaunis, mutta olentosi entinen viileä tyyneys on pois, ja aseitettuna, vallattomasti katsahtaa sielusi. Mutta jos, niinkuin toivon, sydämmesi vielä on mua kohtaan sama kuin ennen, niin tiedänpä, ettes kauvan viivy levittämästä eteheni taulun, jossa valot ja varjot ylisniskoin keskenänsä temmeltää ja levotonna väikkyy taivas.—Mutta jos nyt kohtalo sun sydäntäsi reutoilee, niin toivonpa myös ettäs kuultelet ystäväsi neuvoja, jotka taitavat sinua auttaa kohden rauhaa taas. (Menee oikealle.—Canzio, Rachel ja Mariamne tulevat)
RACHEL. Onko kaikki käynyt matkallasi hyvin? Oletko terve? Oletko onnellinen, mun armas Canzioin?
CANZIO. Tähän kaikkeen, sisäreni, taidan vastata myöntäen.
RACHEL. Mikä ilon hetki!
MARIAMNE. (Eriks.) Mikä taivaallinen ilta!
CANZIO. Niin, olkaat tervehdityt! Ole tervehditty Rachelini, ole tervehditty Mariamne, sinä aina tyyni impi! Mutta miksi niin tyyni ja vakaa tälläkin hetkellä? Noo, lainehtiihan toki sun ihana poves.
RACHEL. Ja hänen silmissänsä liekehtii ilo korkea ja puhdas. Katso!