CANZIO. Hm. Kuinka jaksat, Mariamne tyttönen?
MARIAMNE. Hyvin, mun Canzioin. Mutta sinä? Toki tiedän jo, ettäs olet onnellinen, ja sillon aina onnellinen minä myös.
CANZIO. (Eriks.) Hm. Tosin olet sinä kaunis katsella, mutta tuhat kertaa kauniimpa on hän, joka muutama tunti sitten henkihaamuna korkuudesta ilmestyi mun eteeni helteisellä tiellä. Hänen rinnallansa himmennyt sinä kuin auringon rinnalla kelmeä kuu. Oi! nyt alkaa lempeni ja tuskani. Käsi kädessä he käyvät.
RACHEL. Mitä nyt, mun veljeni? Onko se onnellinen, joka näin äänetönnä villisti tuijottelee alas maahan?
CANZIO. Suokaat anteeksi! minä unohdin teidän.
RACHEL. Unohdit? Meidän? Mitä mielettömiä haastelet sinä?
CANZIO. Niin en tahtonut sanoa, mutta nyt on hurja kapina tässä aatosteni linnassa, ja harkitsematta lentelee huuliltani sanoja, joita käytetään usein ja seisovat siis aina valmiina korviemme kammioissa.
RACHEL. Mikä on siis saattanut aatoksesi oikealta tarhaltansa pois?
CANZIO. Turha asia, asia ei edes ansaitseva aatoksien vaivaa, Niin, ainoastaan kevytmielinen, mitätön asia.
RACHEL. Mitätön asia? Sitten on Canzio yksi narri, jonka aivossa voi mitättömyys matkaansaattaa kapinan ja häiriön. Mutta minä tunnen hänen tarkan ja voimallisen järkensä.—Noo, Canzio?