MARIAMNE. Oi! nyt näen, ettes olekkaan onnellinen, mun ihana ylkäni.
CANZIO. (Eriks.) Se lause sydäntäni leikkasi kuin tulinen miekka. Ooh!
RACHEL. Canzio!
CANZIO. (Eriks.) Kuinka tekisin? Sinne vedättää minua voimallinen himo, ja olenpa valmis lähtemään, mutta täällä huutaa minua pyhä, korkea ääni: »seiso, jumalten ja omatuntos nimessä seiso!» No kuinka teen? Parastahan olis, heittää asia tulon hetkestä tuonnemmas ja ottaa entisen naamarini kasvoillein, mutta enhän taida itseäni teeskennellä, Jumal' avita! sitä en taida, vaan näyttää aina kohta sydämmeni oikean tilan.
RACHEL. Vaiti katsahtelet sinä korkuuteen. Onko tämä rukousta taivaan Herran tykö? Sano mitä tahdot rukoilla, ja minä yhdistän sun rukouksees äitillisen ääneni.
MARIAMNE. Samoin teen myös minä ja, usko mitä sanon, povesta uskollisuudessa sua kohtaan niin puhtaasta kuin tämä taivaan vahvuus, johon lähetän rukoukseni sun edestäs, mun lemmittyni.
RACHEL. Sano kuinka on laitas ja mitä on tapahtunut.
CANZIO. (Kiivaasti) Ei mitään, ei mitään!
RACHEL. Hiljaa, Canzio!
CANZIO. Mun arvoni ja kunniani ovat ilman tahroo, ei löydy ruumiissani pienintäkään vihamiehen antamata naarmaa, ja käteni eivät kannusta mua vielä velkapääksi kennenkään vereen; se tietkäät, neitoset. Niin, mun sydämmeni on rikoksesta vapaa.