FOKAS. No kurkistele sitten ylös pitkin taivasta. (Konrad tähtäilee ylös läpi nyrkkinsä)
KONRAD. Hm … hm … tuolla tynnörinala rastaanrinnettä … hm … tuolla Kefaluksen häntä … ja tuollahan sen suuren Mogulin linna … hm … tuolla Naantaalin jauhomylly ja Lunkkentuksen karvasaapas, hm… Ja tuolla, tuollahan on teidän pilvistönne kuin valkea hanhilauma.
FOKAS. Onkos?
KONRAD. Ottakaat ja katsokaat tuosta nyrkkini läpitse. (Fokas katsoo läpi hänen nyrkkinsä) Noh?
FOKAS. Näen vaan paljaan kirkkaan taivaan.
KONRAD. No soikotetaan, soikotetaan, noin noin, itään länteen pohjaan.
FOKAS. (Kääntyen äkkiin kohden Konradia, katsahtaen kiivaasti) Älä helvetissä tee minusta pilkkaa, äijä, älä helvetissä! Minä en pelkää sinua vaihka olisit itse Laiska-Jaakko, se suuri noita ja silmänkääntäjä, minä en pelkää, vaan kysyn kivaltisti: mikä on sinun meiningis oikein? Äijä! (Konrad karauttaa kurkkuansa hirveän kovalla röminällä.—Fokas itsekseen) Hän römisee ja mörisee kuin vaskihärkä. Haa!—Mutta luulenpa kuitenkin hänen hankkeensa vakaiksi, viipittömiksi, vaihka ovatkin keinonsa joteskin tomppelin, ja mun täytyy hieman sovitella, sillä tahdonpa ulos hänen kallostansa tiedot, varmaat tiedot tulevista. (Ääneensä) Sinä näet, Matti, löytyvän täällä mun povessani paljon muikeutta, tulivuoren kuumaa pohdetta; se ruiskuu pian vallatonna ylös, toki, pianpa se masentuukin taas.—Mutta katso uudestaan ylös pilvihin ja anna minun kuulla vaan ei nähdä. Katso ylös!
KONRAD. (Tirkistellen ylös läpi nyrkkinsä) Minä katson, ja ilmestyy ennustajalle tärkeä tanner.
FOKAS. Mitä näet?
KONRAD. Kaksihan teille tietä vaellettavaksi tarjotaan.