FOKAS. Tässä on palkkas. (Antaa hänelle rahaa) Ja sinä saat mennä.
KONRAD. Kiitän nöyrimmästi! (Lähtee käymään, mutta pian kaapasee Fokas hänen jälessänsä ja tarttuu hänen kaulukseensa)
FOKAS. Mutta ukko! Älä helvetissä hivahda kolmannelle miehelle mitä on tässä tapahtunut, älä helvetissä!
KONRAD. Päästäkääthän kauluksen. (Fokas päästää) Kokenne mies tietää mitä hänen rauhaansa kuuluu. (Poistuu vasemmalle)
FOKAS. Minä luotan sinuun, minä luotan. Mutta tyydy enpä juuri ennustuksees. Hm. (Syventyy aatoksiinsa)
HERMAN (Eriks.) Niin, kärsiihän tuota tuumiskella. Mutta ettäs askartelet noitain ja tietäjitten kanssa, sinä? Tuhannen pyöveliä!
SELMA. (Eriks.) Siinä arvele nyt hetki; minä kohta suoritan sun aatokses vyhdin.
TAAVETTI. (Eriks.) Niin, kumman tien nyt valitset, toveri? No sen toisen ja paremman, arvaan minä. Älä yhtään huoli kuinka laulammekin täällä viimeistä värssyämme harmaapäisinä kääkkinä. Sillon miehellä ainoastaan koiran osa ja arvo, täällä kömppiessään toisten ja nuorempain tiellä. Niin tänäpän sinä kuolet, huomen sinä kuopataan ja siitä riemuitaan sun entisessä kodossas. Ja mitä olemme kuulleet tuolta toiselta ahteelta, niin pidämmehän ne vaan tarinoina lapsille ja yksinkertaisille juutaksille. Ja jos viimein toisinkin olis, jota emme juuri niskamme nimessä voi kieltää, niin, huomatessam muuttomme läsnä, varustelemme huonettamme vähitellen, käytellen pappia puheillamme vilpittömällä mielellä ja kielellä, ja niin nukumme lopulta hiljaiseen uneen. Älä yhtään huoli, vaan se toinen tie, se toinen tie!
HERMAN. (Eriks.) Mikä morakka muoto filosofiialla!
FOKAS. (Eriks.) Nyt olen päättänyt. Selman heitän ja otan kainon Theklan, niin astuen käyskelemään kemun ja kunnian tielle, huolimatta noista sumuista, jotka etähällä tuolla palloilevat maan ja taivaan rajalla. Onhan tässä kontion ruumis, joka antaa sydämmelleni toivon, kestävän kauvankin prameuteni päivän. Ja koska vihdoinviimein illastuu, niin pistää mar muistooni muutamia pieniä heikkouden syntejä, mutta minä kadun niitä ja pyydän niitä anteiksi. Ja aina kuinka parhaaksi näen ja sappeni myöden antaa, niin kutsun luokseni jonkun pappismiehenkin kerran tai kaksi, ja mahtaahan sitten kaikki olla hyvin. Ukon viimeistä lausetta en muistelekkan; vaan päin toisin sillon, toivon minä.—Tämä siis onnessain se heitos, joka unissani kauvan jo kangasteli, ja jonka päälle minä lujasti luotan. Ah! julkinen mailma siis avetaan mun eteeni ja, tuota ihanuutta kuvaten, kostuispa nyt silmäni jos olsin jokin hentosydän. Mutta pidäs! Luuletko ihan ruusuilla siellä käyskeleväs? Ei! vaan riita ja kilvoitus on elo kunnian tanterella. Ja nämät käsivarret, he aukasevat miehellensä tien, minä luulen. Siis kamppaukseen!—Mitä huolin, että ensin hävitän nyt liitteen minun ja Hermanin huoneen välillä ja toiseksi heti rynkään päin sievän Theklan lemmenlinnaa; ja kas kun touvaan oikeen muurinmurtajana kohden, että akanoina lentävät ulos kaikki entiset tähteet sydämmensä toho lävistä, niin luulenpa että rupeaa hän tinkiilemään: ja minä olen hänen kihlattunsa ja pian hänen miehensä. Niin juuri. Hurrah!