CLAUDIO. Sitä en usko.
VARRO. Olisivatko sitten neitoset, nuo tulisilmäset hälläkät Neapelissa ympänneet pieniä perkeleitä hänen vereensä?
CLAUDIO. Sitä en tiedä.
VARRO. (Hiljemmällä äänellä) Millä keinolla vetäisimme hänestä tämän salaisuuden ulos?
CLAUDIO. Taidatteko avata hänen kielensä siteen?
VARRO. Antakaat minun tuumiskella. (Eriks.) Malta: luulenpa keksiväni keinon, oivallisen avaimen, jolla käymme hänen sydämmensä kammioon sisään. Löytyyhän kellarissamme lekkeri kallista, kymmentenvuotista viiniä. Nyt astukoon se esiin, antamaan nostetta ja mehua sieluillemme; ja sydämmet aukenee. (Ääneensä) Kuulkaat minua, pojat! Onhan, peijakas vie! Canziomme tullut kotia vastaleivottuna fänrikkinä, ja nyt on vieraanamme hänen paras ystävänsä myös, siis on meillä moninkerroin syytä yhteiseen, veljelliseen iloon ja riemuun. Mutta miksi seisomme tässä murhemielin ja kuivin suin? Minä mahdan olla Turkkilainen ellen kisko nyt ylös huoneemme vanhinta viiniä ja täytä kuohuvalla nesteellä kolme huikeata klasia, kolme kertaa kolme, niin on meillä naisten noitanummero. Sinä, Claudio, olet tosin usein kiusallisen kohtuullinen mies; mutta ethän katso toki ylen yhtä klasia ilosten ystävien piirissä?
CLAUDIO. Sitä en tee.
VARRO. Nyt kammariini linnamme toiseen päähän ja siellä ylistämme killisilmästä Bacchusta. Tule, Canzio.
CANZIO. Minä en huoli teidän viinistänne.
VARRO. Mitä? Täytyykö minun uskoa, ettes tunne vielä ensinkään konstia?