CANZIO. Yksi asia, joka on sitä luontoa, etten tarvitse kertoa sitä teille.
VARRO. Mene sitten helvettiin asioinesi; ennen katselen sinua siellä kuin seurassamme maljan ääressä, sinä piikkisika. Nyt vasta juomme, Claudio, juomme vihoissamme. Astukaat sisään. (Avaa hänelle oven oikealle)
CLAUDIO. Toivokaamme toki, että yhtyy hän pian hauskaan juominkiimme, koska mielensä on hieman lauhtunut. (Menee oikealle)
VARRO. Jääköön hän saakelin huomaan koko poika. (Katsoen taaksensa ovelta) Canzio, Canzio! sinä olet ilkeästi pettänyt meidän toivomme, koska et ensinkään käytä itseäsi niinkuin pitäis? Me varroimme iloa, mutta toitpa huoneeseemme ristin ja murheen. Ja mikä on syy? Mikä on syy? Mitähän soppaa olet keittänyt itsellesi ulkona mailmalla? Krouvivelkojako? Eihän juuri näytä siltä. Mutta että olisit pahoin takertunut Neapelin hamevaltakuntaan, sen pidän hyvin uskottavana asiana. No no, sinä olet nuori ja veres kuohuu, ja annanpa sinulle kernaasti anteeksi synnit niillä retkillä. Mutta meidän tulee aina kavahtaa itsiämme huonoista maineista mailman korvissa, liionkin kihlatun miehen, niinkuin sinä, miehen korkeasta ja ikivanhasta suvusta, niinkuin sinä.—Niin, seiso siinä nyt hetki ja tuijottele ja tule sitten ilosena seuraamme. (Menee)
CANZIO. (Yksin) Minä en kärsi häntä, hän kääntelee mun mieltäni ja samoin kaiken tämän mailman ankaruus. Yksi toki mun edessäni kirkkaana loistaa: kauniin Marcian kuva. Hän mun joko nostaa taivasten iloon tahi syöksee alas erinnyein pimeään luolaan. Mutta jos niin, jos rynkäisi mun päälleni tämä kauhistava sisärkunta myrskyllä ja kiljunalla, niin onhan omassa kädessäni päästin tästä kurjuudesta, ja kaikki on sitten äänettömyys, tietämättömyys ja tyhjyys, rauha ijankaikkisesti.—Mutta mitä haasteli Claudio? Hänen puheensa, niin tuntui minusta, iski joteskin tarkasti naulaa kantaan, josta en tahdo voida riistoa itseäni oikein irki entiseen vapauteeni taas. Mutta eihän todistanut mieheni mitään, ei äyrin edestä, vaan poutapääskösenä kiiteli hän aatosten tyhjässä ilmassa; mutta täällä on perusteena todellisuuden havainto ja koe, ja siinä seison lujana. Yksinkertainen ja selvä on luonnon laki. Minä elän täällä ajan, kaadun ja syötän sijaantulijaani, ja häntä ja hänen jälkeistänsä kohtaa jatkaten aina sama onnenosa. Niin matelee mailma ilman loppua eteenpäin; ja siinä on koko herraus, siinä on ijankaikkinen elämä.—Niin aattelen minä, mutta toisin kylmä Mariamne; emmehän sovi siis yhteen, meistä ei tulisi onnellista paria. Mutta onnen meille kaikille tuottaa tämä muutos nyt. Minä erkanen sinusta ja otan oikean kultasein, sinä pääset minusta ja valitset itselles sielusi heimolaisen, ja niin on meillä kullakin paras ystävämme, ja noita saa katsella päältä. Kaikki hyvin? No miksi tuumiskelen siis?—He lähestyvät.—Tullut on toiminnon hetki! Nyt astun esiin myrskyn vauhdilla ja puhallan tämän pahteisen ilman ympäriltämme pois. Nyt tahon murtaa jään ja rynkätä ulos väljään mereen. (Rachel ja Mariamne tulevat)
MARIAMNE. Sinä läksit meistä kuin karkulainen.
RACHEL. Miksi teit sinä niin, mun veljeni?
MARIAMNE. (Eriks.) Nyt ei ole koskaan oikein laita. (Istuu divaanille ja rupee tarkasti tähtäilemään Canzioo)
RACHEL. (Lyö kätensä ympär Canzion kaulan ja painaa otsansa vasten hänen rintaansa) Canzio, mun lapseni, minä kuolen tuskissani, elles suo mulle sydämmes murheesta osaa. Sano mikä häiritsee sun henkesi rauhan, kuiskaa se mun korvaani, sun pienen, vienon äitis korvaan, että taitaa hän lohduttaa sinua. Ja ellei voi hän sitä, niin voi hän ainakin itkeä sun rinnoillas; ja nämät kyyneleet eivät suinkaan enennä sun kuormaas, ei, vaan huojentavat sen. Sano, kaunoinen Canzio.
CANZIO. Jaa, minä olen nyt päättänyt aukasta teille poveni ja asettaa etehenne salaisuuden, joka on saattanut minun teitä kohtaan niin pimeäksi ja jyrkäksi. Pahoin olen tehnyt kohtaan olentoja niin lempeitä ja hyviä kuin te.