RACHEL. Sano pian. Miksi vaivaat meitä, sinä armoton veli, armoton sulhanen? Minä makaan kuin tulisilla hiileillä, ja kuulen Mariamnen sydämmen iskut.
CANZIO. Mariamne, minä tiedän, että on sinulla Jumala, jota rukoilet, palvelet ja kunnioitat. Noo, onhan tämä koreata. Sinulla on Jumala, Jumalan-Äiti, autuitten riemuitseva joukko tuolla ametystein ja krysoliitein kaupungissa, taivaan palmuvarjosessa salissa. Niin, onhan ihanata uskoa näin.
MARIAMNE. Etkö usko sinä samoin?
CANZIO. En, Mariamne. Se oppi on minusta nyt ainoastaan lasten tarinoita koska katsahtelen miehuuteni ijän korkuudesta. Kaikki on katonut tyhjänä sumuna pois, mutta sitä selvempänä on minulla jäljellä elämä ja luonto.
RACHEL. Mitä uskallat sanoa? Sinä? Canzio? Olenko minä sinua opettanut niin? Mitä uskallat sanoa?
MARIAMNE. Enemmin on hänellä sanottavaa, paljon enemmin; mina ymmärrän hänen tarkoituksensa. Mutta tee pian, mitäs teet.
CANZIO. En ihmettele, ettäs ymmärrät, etteivät sovi meidän kohtalomme yhteen, tiettyäsi kuinka eri suuntiin pyrkivät meidän sielut.
MARIAMNE. Arvoitus on selitetty. Sinä annat minulle korin ja revit rikki meidän liittomme.
CANZIO. Jos tahdot niin kutsua askeleen, jonka otan meidän molempien onneksi, ja tuumiskeltuani kauvan ja ankarasti.
RACHEL. Taivaan Herra! Tämä ryövää minulta järjen! Malta mieles, Canzio, Canzio! (Tahtoo nousta ylös, mutta Mariamne hallitsee häntä väkisten helmassansa)