MARIAMNE. Oivallisesti sanottu. Tämän totuuden edestä kiitän sinua taas. Mutta sano minulle yhtä miehukkaasti eräs toinen totuus: Oletko koskaan lempinyt minua, ehkä niin vakuutitkin vielä viimeisessä kirjeessäs, joka hengitti paljasta helleyttä?
CANZIO. Sinua olen lempinyt, mutta, ah! en tee sitä enään; sillä sokeasti ampuu lemmen jumala. Aatteles, mikä järjettömyys minulta, ottaa sinua vaimokseni vastoin sydämmeni taipumusta, ja mikä järjettömyys sinulta ottaa vastaan lemmetöntä sydäntä. Sillonpa hääpäivämme olisi ollut onnettomuutemme syntymäpäivä.
MARIAMNE. Oikein, Canzio!
CANZIO. Oi, älä virnistele!—Myös eräältä toiselta puolelta olisi tämä liittomme tavallisuutta vastoin. Malta: sinä olet katsellut neljä auringonkierrosta enemmin kuin minä.
MARIAMNE. Sen tiesit koska tarjosit minulle kätes.
CANZIO. Mutta huolekas sisär, liian varhain huolekas aviossäätyni onnesta, johdatti lapsellista kättäni. Mitä ymmärsin minä?
RACHEL. Hän kaartelee, soutelee kehnosti kauttarantain.—Mariamne kalvea, kalvea! Kalvea kuin kuoleman enkeli! Saanko likistää sun otsaas?—Kalvea kuin kuolema itse.—Laske mun käteni sun otsalles.
MARIAMNE. Ole hiljaa, Rachel.
RACHEL. Enhän tiedä mitä haastelen ja teen, koska seison vahtovassa, jyrisevässä koskessa ja pyörtyen katselen kuinka rantojen metsät ja vuoret siirtyy. Huu! (Peittää käsillään kasvonsa ja painaa päänsä Mariamnen helmaan; Mariamne, nojaten otsaansa vasten kättänsä, silittelee toisella kädellään Rachelin kiharia)
CANZIO. (Eriks.) Minä tiesin tämän; ja nyt on se tehty. Vimman tielle olen käynyt, polkeissani sydämmiä jalkojeni alla, mutta enhän taida enään kääntyä takasin, ellen tee itseäni narriksi; en taida enkä tahdo. Tehty on tehty.—Kas: uneksuen lepää hän ystävänsä helmassa, ja uneksuen ystävän käsi leikitsee hänen vienon päänsä ympärillä. Tämä kenties ravistelis poveani tuikeasti, ellei olisi nyt sisustani terästetty.