MARIAMNE. (Asettaa Rachelin istumaan ja nousee itse, pyhkäisten otsaansa, kiivaasti seisomaan) Canzio, mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt? Canzio!
RACHEL. Onnettoman työn, joka toi pimeyden sieluillemme. Ah! mihen käymme nyt harhailemaan, Mariamne? Mihen lähtisimme käsi kädessä vaeltamaan ikävässä hämärässä tämän riutuvan päivän? Mitä aattelet, Mariamne?
MARIAMNE. En rukoilla häntä.
RACHEL. Sano hänelle vielä yksi sana, viskase hänen rintaansa kipenä, joka ehkä taitaisi syttyä liekiksi ja lämmittää hänen kylmää sydäntänsä.
MARIAMNE. Jää ijankaikkisesti hyvästi, Canzio!
CANZIO. Ole onnellisempa kuin minä!
RACHEL. Sen sanan, veljeni, sinä muistat kerran katkerasti. Mutta, Mariamne, enpä toki tarkoittanut juuri niin. Ah, ei vielä, ei vielä! Sinä et tahdo häntä rukoilla, mutta minä tahdon, teen sen tulisella voimalla. (Lankee Canzion eteen polvilleen ja tarttuu hänen käteensä) Canzio, älä kuoleta sun tuntos rauhaa, älä kuoleta sun uskollista Mariamneas, älä kuoleta sun Rachelias, sitä kilttiä sisär-äitiäs, joka kerran lauloi sulle kehtolaulun, lauloi enkeleistä lintuin-satamassa ja kultasantasista teistä pyhien kaupunkiin. Muistatko?
CANZIO. Nouse ylös, armas sisär, ja älä menettele sanoja hukkaan.
RACHEL. En yhtään sanaa, en yhtä ainoata, vaan äänetönnä tahdon sinua katsella, katsella lakkaamatta. Mariamne on sun sydämmes ystävä vielä.
MARIAMNE. Ei koskaan enään. Mun arpani jo heitettiin ja minulla on toinen ystävä. Auken eteheni, kluostarin portti, minä tahdon unohtaa mailman ja palvella taivaan ylkää, jonka lempi ei sammu. Pois kauvas, Canzion petollinen kuva, ja kiirehdi, katsantoni, korkeuteen päin, jossa lemmen ruhtinas asuu! Häntä katselee jo sieluni silmä kultapilvien keskellä tuolla. Siellä seisoo hän purpurahameessa, kasvot aurinkona loistaa ja kirkas gloria piirittää hänen päänsä. Sinua palvella tahdon enkä muistella kavalata mailmaa. Pois mielestäni miehen haamu! Mä puhtaana vestaalina sun alttarillas valvelen rukouksen liekkii. Auetkoon korkean muurin portti ja soikoon kaikuva kello!