RACHEL. Miksi kolkutti rukoillen linnamme portille se, joka oli linnanherran sydämmen herra?
MARCIA. Niin lapsekkaasti lemmessä houraillaan.
RACHEL. Morsian Barbariasta.
CANZIO. Parman kaunis tytär!
RACHEL. Morsian Barbariasta kuuluu enemmin romanttiselta.
MARCIA. Fröökinä, kiittäkäät kohtaloonne, joka ei syösnyt teitä polkeilemaan Afrikan polttavia vuoria, vaan antoi teille syntyissänne komean linnan.
RACHEL. Se linna on nyt teidän, mutta minun on avata mailma.
CANZIO. Sisär, miksi haastelet niin? Onnes on sama kuin ennen.
RACHEL. Avara mailma! Marcia, suokaat minulle vaellussauvanne, minä tarvitsen sitä vuorostani nyt. En aio toki Afrikkaan, vaan Palestinan maahan pilgrimmi sauva kädessä käy. Siellä, pyhän haudan partahalla, tahtoo hän rukoilla, yöt ja päivät rukoilla sen kurjan ritarin syntein edestä, joka kerran murhasi kahden immen sydämmet. Mutta taidammeko moittia häntä? Ei, vaan lemmen jumalaa, mi sokeasti ampuu ja joutsellansa ajelee miestä kuin vuorten kaurista, joka nuoli sydämmessä rynkää kallion jyrkästä varmaan turmioonsa alas. Mutta kärsi, ihmislapsi, lemmen hirmuvaltaa, kärsi, kanna hänen kahleitansa nöyryydellä. (Nousee ylös) Mutta kirottu olkoon tämä kahle tässä ja tämä liitto! Niin, valmiinapa kirous ja tuhonne jo tuijottelee esiin hänen silmistänsä. Katso, Canzio, helvettiä, joka tämän naisen silmistä ruiskuu ulos, helvettiä, joka kerran sinua polttaa.
MARCIA. (Eriks.) Haa, mun sydämmeni riehuu!