CANZIO. Vaiti, Rachel! Minä en tahtois osoittaa sua kohtaan vihaani,
Jumal' avita! sitä en tahtois.
RACHEL. Mutta minä tahtoisin, että tapahtuisi niin; sillä hunajamakeaksipa nyt tuntuu välillämme vihan katkera kiukku.—Mitä lausuin äsken? Että tukehtuisin? Vale! Poveni paisuu ja nostaa minun ylös korkeuden luhtiin, josta katselen sinua jalkojeni alla, sinua, kurja morsiuskunta.—Toki ulos tästä, ulos, Rachel, hengittämään kirkasta ilmaa! Ja eläköön elämä, maa ja korkeuden vahvuus meidän ympärillä! Eihän ole meillä hätää maamme pallolla täällä, jossa kaikkialta meitä syleilee autuitten sinertävä taivas. (Menee)
Kolmas Näytös
(Avoin paikka puistossa lähellä Canzion linnaa. Rachel tulee oikealta.)
RACHEL. (Yksin) En ole häntä kironnut, sitä en ole tehnyt. Kuinka taitaisin kirota sydämmeni kalleutta? Mutta sitä pimeyden voimaa, joka sovaisnut on hänen näkönsä, minä kiroon, sitä eksyttävää ruohoa, jota hän kaiketi on polkenut käydessänsä mailman saloissa. Harhailevana miehenä hän astelee, ja siitä tämä pyörrytys, siitä ei tunne hän kotoansa enään. Mutta minä tahdon silmistäsi poistaa suomukset ja näyttää sinulle sen hirmuisen alhon, joka ammottaa sua vastaan. Sen teen, ja Claudio, sun ystäväs, mua auttaa tässä äitin työssä, ja sinä seisahdat.—Kallisti taidan vannoa, että tämä sun aiottu liittos ainiaaksi hävittäis sun onnes; sillä eihän koskaan vielä aavistukseni ääni ole haastellut niin korkeasti kuin nyt.—Noo, onpa tosin korea ja hehkuva sun kultasi ulkonainen puku, ja eriskummallinen ihastus säihkyy hänen katseestansa. Se meitä viehättää mutta poistaa meitä tykööltänsä inhoittavan kylmästi taas. Tätä et huomaa sinä, kurja, sokea Canzio, et huomaa basiliskan katsantoa, jonka takana kiehuu myrkky ja vimmattujen himojen raivo. Tätä kiroon, vaan en sinua, mun veljeni; sinua surkuttelen ja Mariamnen salaista tuskaa.—Mitä olet tehnyt? Mutta voi, jos kaikki kääntyisi parhaaksi vielä! Minä toivon niin! (Varro ja Claudio tulevat)
VARRO. Missä hän on? Missä riivatun nallikka, joka rakensi tämän rajuilman rauhalliseen huoneeseemme? Mutta nyt pitää myös sataman, sataman sekä äitin sanoja että isän iskuja; rakeita pitää sataman, ja hän kontii vielä edessämme, kalistellen hampaitansa. Missä on se meidän nuoriherra?
RACHEL. Hänestä en tiedä nyt, mutta hetki sitten kiirehti hän ulos, puettuna miekkaan ja kappaan, niinkuin tarkoittaen pidemmälle, mutta puistoon tähän pysäyi hän toki, käyskellen sinnen tännen. Ja juuri äsken seisoi hän tuossa kunnaalla, katsahdellen Arnoon.
VARRO. Ahaa! onpa poika niinkuin vähän levoton; niin niin, nyt tulkoon löylyä kaikkialta.
RACHEL. Varokkaasti kuitenkin; sillä vaimo, kaiken tämän murheellisen häiriön syy, astelee edestakasin tuolla santasella käytävällä ei kaukana tästä.
VARRO. Peijakas häneen! Kuitenkin on hän kaunis tyttö, kaunis! Haa! olisi nyt Varro kiharakoristettu nuorukainen, niin nousispa tästä toinen polska. Ah! sillonpa me kaksi, Canzio ja minä, heti paljastaisimme kirkkaat pamppumme ja: angard! Kaunis heilakka, mutta ei auta. Ritari seisköön sanassansa, liionkin kihlattua neitoansa kohtaan.—Mariamne parka!