RACHEL. Voi, sinä sanot niin! Ehkä tunnet tämän naisen tarkemmin.
Kentiesi on hän jokin kamala pimeyden henkilö, peloittava, hirmuinen.
CLAUDIO. Sama hän on miksi hän itsensä sanoo: Albericon leski Parmasta, joka pakeni kerran miehensä kanssa Afrikkaan pyövelin kirveen alta.
RACHEL. Eikö sama surma häntä uhkaa vieläkin, hänen palatessaan Parmaan taas?
CLAUDIO. Siitä vapahtaa hänet hiljan julistettu, yleinen anteeksanti.
RACHEL. Mutta mitä aattelisin tästä vaimosta? Hänen haamussansa, vaihka kaunis, on toki jotain, josta sieluni ammahtaa pois, siellä puhaltaa mun päälleni kuuma, helvetillinen kylmyys.
CLAUDIO. (Eriks.) Oikein näkee terävä silmäs, ja sun tuntees, ihmeellisen hieno, ei erehdy millonkaan.
VARRO. Salli, lapseni, että minunki joteskin mailmantuttava silmäni on syventynyt tähän vaimoon. Siinä, Rachel, näet naisen, jolle luonto on mitannut kauneutensa runsimmalla mitalla, ja jonka ruumiin hän on varustanut sielulla niin rohkealla kuin tulinen rauta. Siinä, tyttöni, on seikan selitys. Hän on voimakas ja kaunis.
RACHEL. Mutta voima on usein pahuuden läheisin naapuri eikä juuri ikävöitse lemmen yrttitarhaan, vaan menestyy, se raaka, vuorten jyrkillä verisessä temmellyksessä petojen kanssa, katsahtain villisti. Niin tämänkin naisen katsannosta käy ulos vihan tulta ja pahdetta, joka kääntelee mun mieltäni ja saattaa sydämmeeni kammon. Mitä on hän tehnyt? Kentiesi murhannut miehensä tai kyllästynyt häneen ja hänen jättänyt, ja mielisi nyt naida kaksinkerroin.
VARRO. Mitä hulluuksia! Höh!
CLAUDIO. Albericus on kuollut, mutta kuitenkin tuo tämä yhdistys
Canzion surman.