RACHEL. Voi veljeäni!
CLAUDIO. (Eriks.) Marcia, sun mennyt elämäsi kerran ilmaistaan, jos viivyttelet maassamme, ja sillon katkee Canzion elämänretki. (Ääneensä) Oi! jos hän ehtii tämän hankkeensa perille, niin viimein häväistys ja musta omatunto on hänen ainoa rikkautensa täällä ja loppunsa viheliäinen itsemurha.
RACHEL. Totta ennustettu. Mutta kuinka käymme nyt käsiin, häntä estääksemme kaikesta tästä?
CLAUDIO. Koettakaamme kaikki keinot, säästämättä viimeisiä voimia.
RACHEL. Kaikki, kaikki tahdon tehdä mitä keksin ja voin.
VARRO. Lyökäämme yhteen nämät kolme viisasta päätä ja puskekaamme vastaan vimmatusti.
CLAUDIO. Koettakaamme ensin korskeata naista kohtaan mitä taidamme matkaansaattaa järkevillä sanoilla. Varro, tahdotteko käydä lähettilääksemme?
VARRO. Aijai! tämä on näpäkärsä asia naista kohtaan, vierastamme kohtaan.
CLAUDIO. Mutta sitä ei katso yleinen, todellinen hätä.
VARRO. Käydä todellisuuden kirveellä lemmen kukkastarhaan! Ai! ei yhtään ritarillisesti tehty. Mutta Rachelin onni vaatii tämän, ja sillon vaikenee ritarikin povessani.—Minä saatan hänen tänne oikein nuorenmiehen kohteliaalla tavalla. (Menee vasemmalle)