RACHEL. Claudiohan siinä makaa.
ANGELO. Rachel, ettekö jaksa hyvin?
CANZIO. Hän on mieletön, hän on hullu! Mutta miksi? Sen hullukin huomaitsee.
ANGELO. Mikä sydäntä musertava kuva! Voi kurja neito!
CANZIO. Voi häntä, joka loi tämän kurjuuden! (Mariamne tulee)
MARIAMNE. Rachel, sinä vallaton tyttö; et suo minulle päivän et yöseen rauhaa.—Mutta ah! mitä näen? Oi tämä kiertelee mun sieluani! Taivaan Jumala, suo voimaa kestämään kaikkea tätä!—Nyt käsitän. No riemuitse, Canzio, kruunattuasi suuren sankartyös, murhattuasi miehen tuhatta kerta arvoisamman sinua.
CANZIO. Se oli hän. Jaa, niin totta kuin hän on kuollut ja elämän herra elää.
RACHEL. Mutta veressä hän makaa, vaan ei purpurassa. Miksi on Claudio pannut maata veriselle maalle? No no, poikani, saatpa kohta oikein kiivaita nuhteita äitiltäs, koska näkee hän tahratun hias. Minä tahdon häntä herättää. Mutta ei, ei, ei! Hän myhäilee kuin enkeli ja näkee armahimman unen. Kaiketi hän Isä-Jumalasta uneksuu. Sehän on unelma, jonka sanotaan ennustavan autuasta lähtöä täältä. (Panee kätensä ristiin ja katsahtaa ylös) Oi, mikä uneksuminen, jossa Jumalan lempeätä majesteetiä katselemme' Siitä unesta muisto kauvan valveillammekin ihanasti päällemme hengittää, kunnes se mailman hälinässä haihtuu pois. Mutta vielä sitä muistelemme, ja koska sitä muistelemme, sillon sielumme onni autuaasti hymyy. Niin uneksut, Claudio, ja uneksu kauvan niin!—Mutta unohdanpa Canzion, joka on mun veljeni rakas. Ole tervehditty! (Lähenee Canzioo, mutta seisahtaa kolme, neljä askelta hänestä, kallistaa päänsä ja katselee häntä lakkaamatta.—Giotti tulee, ja seuraa häntä maaväkeä, sekä miehiä ett naisia)
GIOTTI. Tässä kuollut herramme; kantakaat hän koreasti kotia.
1:N MIES. Siis tomussa tomuna makaat tuossa.