TAPANI. Tyttö, odota vielä hetki.
KERTTU. Odota, kunnes seisovat sun ympärilläs heimos ja lapsuutes ystävät, ja sitä ilosempi on sulle silmänräpäys, koska välkähtää eteesi päivä.
LIISA. Minä odotan, odotan kernaasti tätä autuuteni aamuhetkeä. Oi armas vaimo! enhän taida teitä kiittää, niinkuin sydämmeni tahtois; minä kurja en taida, en taida, laupias vaimo!
KERTTU. Muistele toki vähemmin minua kuin häntä, jonka kädessä minä ainoastaan olin välikappale, kehno ase.
LIISA. Se päivä, koska, nauttiessani valkeutta, mä unohtaisin kiittää häntä, jonka armohelmasta onneni sain, se päivä tuokoon jälleen takasin sokeuteni synkeän yön. Sun nimeäs aina ylistää tahdon, hallitsija taivaan ja maan. Minua suojellakses eksymästä elon harhapoluille ja taivuttaakses sydäntäni puolehes, sä suljit multa maailman; mutta nyt, koska povessani tunnen, että henkes voimalla voin horjumatta käyskellä valkeuden lasten teillä, sä näytät mulle päivän kimmeltävän loisteen taas, näytät maailmankaikkisuuden, jossa ääretön viisautes on etehemme ilmestyvä. Sä näytät mulle ihmisen, joka on sun kuvas, näytät isäni, äitini, sukukuntani kaikki. Oi! saanhan kohta katsella sydämmeni ystävätä, katsella, miten säteilee hänen silmistänsä kuolematon, rakastava sielu. Niin olet sä mua kohtaan tehnyt laupeuden työn, ja mitä anelisin enään? Toki pyydän vielä yhtä, joka on poveni läheisimpiä. Siirrä kauvas tästä näiden kahden huoneen viha ja vaino, muserra sen kärmeen pää ja anna valkeutes vuotaa riitaveljesten sydämmiin, niinkuin kohta sun päiväsi puhdas aamuvalo mun silmieni peilihin vuotaa. (Tapanille.) Jaa, kuinka luulet, ystäväni: onko naapurisovinnosta meillä toivoa vielä? He joko olisivat niin vihoittaneet taivaan, ettei kuuluisi enään kenenkään esirukous korkeuden istuimelle?
TAPANI. Tuskin auttais tässä enään taivastenkaan voimat, tuskin kirkkaus Damaskun retkeltä.
LIISA. Kuinka murheellista! Mutta eihän koskaan kaiu niin heleästi onnen kanteleen soitto, ettei aina siinä songerra yksi ja toinen kieli. Toki toivon vielä.—Mitä kuluu aamu, mun Tapani'in?
TAPANI. Enemmin jo päivä kuin yö, ja kohta kohoo aurinko ylös saarien takaalta idässä.—Mä kuulen sekavia ääniä tuolta aholta. He tulevat. Tiedä, Liisa, että kontio on kaadettu, ja sen kanssa nyt lähenee tänne riemuitseva joukko, niin vanhoja kuin nuoria. Ja nytpä ylös meren rannalta käy myös meidän nuottaväki, yhtyen toisten seuraan. Tänne retkeilee nyt iloiten liuta. (Aurinko nousee.)
LIISA. Hetki lähestyy!
TAPANI. Aurinko nousee.