KERTTU. Vaatehtien purpuraiseen pukuun metsät ja vuoret.
LIISA. Hetki lähestyy, taivaallinen hetki!
TAPANI. Neito, sä kalvenet.
LIISA. Ilohan sydäntäni polttaa.
TAPANI. Kerttu, me ehkä käymme rohkeasti.
LIISA. Olkaat toki rauhassa.
KERTTU. Liisa, nyt vasta mietiskelen jotain. Huomaa: voisko sielus, oltuaan niin kauvan pimeyden tuttavana, nyt yhtaikaa ottaa vastaan kaikki, mitä luonto taitaa tarjota? Voisko se kestää tämän aamun kirkkautta ympärilläs?
LIISA. Olkaat rauhassa. Mua vahvistakoon hän, joka ei vielä koskaan ole mua unohtanut, vaan armollisesti aina lähetti mulle henkensä valkeuden pyhiä säteitä, koska oljentelin sokeuteni pimeässä luolassa.
KERTTU. Sä etkö muista rahtuakaan tämän maailman muodosta?
LIISA. En, armas vaimo, en tiedä, minkaltainen on päivän tulinen tähti, tuulien ympär-humisema vuori, kesän kukkasniittu ja talven luminen kangas. En tiedä minä kurja, vaan kaikki on edessäni pimeä, arvotus, jota en käsitä, ennenkuin näkemättömyyden jää on sulanut silmiltäni. Mutta tietkäät: synkeästä, humajavasta arkistani lenteli usein mun sieluni kuin vieno kyhkyläinen perikotomme kaukasille kukkuloille, monin kerroin kauniimmat kuin viheriät kunnaat täällä. Niin, luulenpa nyt taitavani liioin hämmästymättä katsella kasvoja keväisen aamun. (Kuuluu ulkoolta ilosta menoa.) Ylös, ystävät! Olkaat ilman pelkoa, mä seison lujana ja tyyneenä, koska kerran on eteeni avettu se suuri, se loistava rakento, vaikka kalvenenki nyt ja vapisen. Oi! välähtäköön eteheni taivasten valkeus, ja kirkas otsa vasten kirkasta otsaa seisomme aamu ja mä, hymyellen toinen toisellemme. (Tapani poistuu.)