NYYRIKKI. Ei manalaisena, vaan täydessä lihassa ja veressä niinkuin mekin. Hän elää ja vaimonsa myös, ja onpa heillä kaksi tytärtäkin vielä.
KIMMO. Miksi haastelet noin?
NYYRIKKI. Haastelen, mitä olen nähnyt omilla silmilläni.
KIMMO. Missä olet heitä nähnyt?
NYYRIKKI. Erämaassa. Kalalammin niemen kärjessä mökkinsä seisoo. Siellä, vieroitettuina mailmasta, he asuvat ja Tyrjöseksi kutsuu Kalervo itsensä. Minä tiedän sen, koska olen tuvassansa maannut kaksi yötä.
KIMMO. Kuinka tiedät hänen Kalervoksi?
NYYRIKKI. Satuinpa, heidän huomaamatta kuulemaan kanssapuhettansa, josta tulin asian jäljille. He istuivat sillon järven rannalla ja haastelit keskenänsä menneistä ajoista, muistuttelit pientä poikastansa Kullervoa, jonka luulevat kuolleeksi. Tästä kummastuin minä, mutta tunsinpa nyt nuo kasvot entisen Kalervon ja emäntänsä kasvoiksi. Jos ei tämä ole tosi, niin leikkaa kurkkuni poikki.
KIMMO. Mutta annoitko jotain heille ilmeiksi?
NYYRIKKI. Enhän ollut mieletön. Olis pian tullut perässä ja tappanut.
KIMMO (itsekseen). Tämä taitaa olla mahdollista. (Ääneensä). Mutta mitä ai'ot tehdä nyt?