KULLERVO. Riitanne katkaista tahdon. (Ajattarelle). Sinun palvelukseeni otan, mutta eron tämä toinen saa.—Lähe tästä, nuori nainen!
SINIPIIKA. Oman onnes tähden tee se itse pian, kiirehdi tästä koillista kohden, kunnes ehdit järvelle, joka Kalalammiksi kutsutaan! siellä asuvat isäs ja äitis.
KULLERVO. Tiedä, neito, että kymmenittäin talvia sitten tuiskunut on ja kesiä viheriöinnyt, koska he tuhaksi ja tomuksi tulit. Kalman kankaita he parhaallaan samoilevat.
SINIPIIKA. Sama aurinko, joka meille paistaa, paistaa heille myös, ja heidän asuntonsa on pieni mökki kuusistossa Kalalammin partaalla.
KULLERVO. Mutta surma heidät kohtasi tulessa ja liekissä. Kuuletko mitä sanon?
SINIPIIKA. Tulesta he pelastuivat kenenkään tietämättä ja pakenivat erämaihin, jossa vielä elävät.
KULLERVO. Tuska ja kuolema! Olisko se totta? He eläisivät vielä!—Mutta olkoon niin; en tahdo heistä tietää, en tahdo. Ei kelpaa enään tämä maa päiväpaisteelle sille, se pimeyttä, sadetta ja myrskyä tahtoo, koston myrskyä, ja sade olkoon verenvuodatus, koska rosmona metsän pimeydestä käyn.—Jätä meidät tyttöseni, ja elä tarinoillas kostoani pilaa! Mene tiehes, valheen neito ihanassa haamussa!
SINIPIIKA. Niinkuin onnes, poistun sinusta nyt ainiaksi. Nyt vasta mies mieletön, kavahtaos jumalten vainoa. (Menee).
KULLERVO. Kaikki menkäät, niin jumalat kuin sinä! Yksin öisillä ahoilla Suomen saarta samoilla tahdon, yksin niinkuin mäyrä, jonka huvitus pimeys on. (Ajattarelle). Mutta miksi viivyttelet sinä? Käy toimeen ja tee parastas; työssä ompi maksus.
AJATAR. Malta: jo ennen tuon pilven välttymistä päivän kasvoin edestä on
Ilman karja surmansa saanut. (Menee).