I:N EMÄNTÄ. Mitä näit?
NYYRIKKI. Kuinka sudet komean karjas hävittivät.
I:N EMÄNTÄ. Ei huvita se vale.
NYYRIKKI. Pian pitää sanani toteen käymän: yösen lähestyvän näet—nyt aurinko itsensä näyttää, mutta juuri vaipuessaan mäen taakse tuonne— mutta karjastas et yhtään nautaa vielä näe.
I:N EMÄNTÄ. Täytyykö uskoa mitä haastelet? Vahingon tämänkaltaisen poistakoon pilvien jumala! Kuinka sanoit? Kaikki karjani hävitetty?
NYYRIKKI. Ei ainoatakaan henkiin jäänyt.
PALVELIJA. Mutta seurasihan karjaamme paimen; missä löytyi hän petojen päälle karatessa?
NYYRIKKI. Juuri vieressä, mutta katsellen riemulla veristä leikkiä. Jos olisi kanssani hän apuun käynyt, niinkuin tahdoin, niin huiskahtaispa vielä monen hatasarven häntä; mutta se tulenruoka ei paikastakaan liikahtanut, vaan käänsi pilkaksi mitä hänelle haastelin. Yksin en rohjennut petoja lähestyä, koska oli heitä lukematon joukko, vaan täytyi minun katsella kuinka naudat surmattiin. Minä kiljuin kiukuissani hänen edessänsä, haukuin hänen päästä kantapäähän asti ja yritin jo panna häntä selkäänkin, mutta onnekseni äkkäsin hänen monta vertaa vahvemmaksi minua. Noin korkean kiven, uskottenko? noin korkean kiven hän maasta tempasi ylös ja nakkasi perääni, mutta Ukolle kiitos, joka minulle syntyessä antoi näin norjat jalat.
I:N EMÄNTÄ. Kadottanut siis olen viljani kultaisen! Kaikki surmansa saaneet, Nyyrikki?
NYYRIKKI. En ihmettele, että murhe sinun saavuttaa.—Kaikki surmansa saaneet; ei auta.